Viikko töitä takana, toinen vapaata edessä. Tarpeeseen tulee, toimintaa öissä totisesti riitti. Toisaalta, juuri näiden kiireisten ja tapahtumarikkaiden öiden jälkeen on tyytyväisin olo. Tästäkin selvisin, hyvä minä!

Tosin hukassa oli kapine jolla pääsee sukkelasti sisään lukittuun vessaan, kiire nimittäin iskee viimeistään siinä vaihessa kun oven alta lirittää vettä.

Työ tekijäänsä neuvoo, niin myös tässä. Neuvottomia sen sijaan olemme uuden asukkimme kanssa. Osastolla on omat sääntönsä, vuosien myötä hiotuneet ja välttämättömiksi todetut. Vaan kuinka löytää yhteinen kieli silloin kun toisen mieli kulkee ihan eri sfääreissä kuin muilla?

Itse uskon malttiin, rauhallisuuteen, suostutteluun ja mutkan kautta etenemiseen. Yleensä toimii. Toimisi kai päivisinkin jollei viisi muuta odottaisi jotain kiireellistä apua.

Kai se on hoitoalalla yleinen ongelma tämäkin, eli tiedetään kyllä miten ajan kanssa saataisiin vastahakoinen asukki suostuteltua vaan kun sitä aikaa ei vain tahdo olla.

Sadepäivänä sen sijaan oli viimein aikaa vaatekomeron siivoukseen. Löysin pojan paidat joita en ollut raatsinut heittää pois.

Tänään olin siitä iloinen. Tuoksu oli vielä tallella.

Tänään pystyin sen tunnistamaan itkemättä.

Kuulin entisen koulukaverin muistoja pojasta. Hän oli jättänyt lämpimän muiston ja kuvan itsestään.

Hän jätti meille niin paljon muutakin kuin surun ja tuoksunsa paitoihin.