Erkki blogissaan http://diesel.vuodatus.net/blog/479704  kirjoitti syyllisyyden tunteista sekä kysymyksistä joita on turha enää esittää.

Tyttären kanssa mietimme samaa, jos tietäisimme miksi, helpottaisiko se yhtään vai toisiko vain lisää ahdistusta tullessaan.

Äitinä mietin syyllisyyttä, tunnen sitä koska koen epäonnistuneeni yhdessä tärkeimmistä tehtävistäni, tukena olemisessa. Lapsille yritin opettaa että tuli eteen mitä tahansa, kävi miten tahansa, puoleeni voi aina kääntyä. Jaetaan asiat yhdessä, mietitään miten jatketaan eteenpäin.

Kysyin aina kuinka hän jaksaa, mutta pysähdyinkö kunnolla kuuntelemaan? Kysyinkö enemmän tavan vuoksi, maltoinko tulkita vastauksia.

Samansuuntaisia ajatuksia on pojan parhaalla ystävällä. Hän ei voi ymmärtää miten ei huomannut mitään, mistään puheista kuullut tai käsittänyt kuinka asiat olivat.

Haluamme uskoa että kaikki tapahtui kuin sairaskohtauksessa, niin nopeasti ettei hän tuntenut oloaan kauaa tuskaiseksi. Se on ainut mikä tuo hetken lohtua.

Pappi sanoi että meillä on oikeus esittää pojalle sama kysymys jonka moni on kysynyt meiltä, miksi teit meille näin? Aiheutit surua ja tuskaa?

En hyväksy tätä kysymystä, ei hän tätä meille tehnyt vaan itselleen, ei kyse ole meidän hädästämme vaan hänen. 

Ehkä sama on kysymyksen miksi kanssa, se oli hänen valintansa, ainoa sillä hetkellä mahdolliselta tuntuva. Hän olisi voinut esittää sen meille, vanhemmilleen, lukuisia kertoja. Eron yhteydessä, muuton, muiden elämäänsä vaikuttaneiden päätösten yhteydessä. Ei hän kysynyt, mikä oikeus oikeastaan meilläkään?

Olin viime yön töissä. Pelkäsin ja jännitin töihin menoa, pystynkö siihen vielä, kohtaamaan työkaverit sekä auttamaan muita.

Yö helpotti. Joku osa maailmasta oli sentään ennallaan, kulki tuttuja latujaan. Tuntui kuin olisi havahtunut hetkeksi painajaisesta hereille. Aamulla paistoi aurinkokin.