Ruusut kestivät lumen, rännän, veden ja pakkasen mutta aurinko ja lämpö olivat niille jo liikaa.

Niinkö se on elämässäkin? Me kestämme kun on pakko, venymme ja aherramme äärirajoilla. Kun viimein olisi aika hellittää, nauttia saavutetusta tai laskea menneestä irti se ei onnistukkaan.

Luin taas pojan papereita. Niissä kehuttiin ammatillista osaamista ja tietoa, johtamistaitoja arvosteltiin. Hän oli liian keskusteleva ja neuvotteleva, ei suora käskyttäjä. Paperit oli päivätty vuosi sitten.

Joutuiko hänkin venymään liikaa, peittämään pehmeämpää puolta itsestään, pakottamaan itseään muottiin johon ei pohjimmiltaan sopinut?

Vain koska halusi auttaa toisia ja turvata rauhaa?