"Hän jätti tuuleen kuiskauksensa, hymynsä auringon lämpöön ja tähtiin silmiensä tuikkeen."

Vuosi sitten.

Kävelin kirpakassa pakkasaamussa kotiin, tyytyväisenä että pitkä viikonloppu oli ohi. Sairaslomien takia tein myös iltavuorot ennen yövuoroa, kotona kävin vain muutaman tunnin nukkumassa. Aamu oli kaunis.

Illalla olin yrittänyt tavoittaa poikaa, toivottaa hyvää alkuviikkoa. Hänellä oli enää muutama käynti koululla jäljellä. Ei saada yhteyttä kuului vain. No, työkaverit nauroivat muutenkin kun soittelin ja huolehdin niin paljon. Ja todennäköisesti hän oli jo perillä ja lähtenyt kavereiden kanssa jonnekin ulos.

Numero ei ole käytössä. Olen kokeillut. Nyt kun ehtisin puhua.

Minun viimeiset sanani olivat ettei kannata tulla käymään, olen töissä. Hänellä oli tapana aina menomatkalla poiketa, usein yöpyäkkin.

Ilta oli hyisen kylmä, poliisien maija pihassa näytti eksyneen aivan väärään paikkaan.

Minun täytyi nähdä poika vielä kerran, ihan pakosti täytyi. Pelkäsin tuskaa, hätää, epätoivoa. Mutta hänen ilmeensä oli tyyni, rauhallinen, levollinen. Tukka lyhyt ja siisti parin päivän takaisen parturikäynnin jäljiltä, kiharat saksittu taas kummitädin toimesta. Mutta elämää, sitä ei enää ollut.

Minulla on hänestä muistoissani kuva jonka kanssa pystyn elämään. Kaunis kuva.

Hän ei koskaan tuottanut meille murheita tai huolia, hoiti opiskelunsa ja työnsä hienosti.

Hienommin, paljon, kuin me oman osamme.

Monta sekavaa puhelua, hänen ystäviensä kysymykset. Mitä sinä sanoit, ei voi olla totta, miten en huomannut mitään, en ymmärrä.

Emme mekään.

Ja toisaalta, ymmärrän nyt riittävästi. En kysy enää miksi, olen saanut ne vähät vastaukset joita on. Loput hän vei mukanaan, ehkä niin pitääkin olla.

Ensimmäinen paikalle saapunut sukulainen, pojan setä, pystyi sanomaan vain että voi minkä hän teki teille.

Meille? Ei kyse ole meistä, ei meillä koskaan voi olla samaa tuskaa kuin hänellä kääntäessään asekaapin avainta.

Meidän tuskamme on erilainen, suru. Mutta hän ei tehnyt mitään meille vaan itselleen.

Kadetit seisoivat kappelissa arkun ympärillä. Kuin muistutuksena ettei hän ollut yksin,ei yksinäinen, ei aina. Muistutuksena että vaikka hän minulle aina oli poika, hän oli jo aikuinen mies.

Aikuinen, hyllyssäni on upseerin merkki. Sen hän ehti saada.

Ajattelen hänen toiveitaan, haaveitaan, suunnitelmiaan. Myös niitä joista ei saanut minulle kertoa. Hän tiesi että huolehtisin turhaan jos kuulisin minne hän oli hakenut. Kosovoon sekä Afrikkaan.

Hän säästyi näkemästä ja kokemasta kaikkea sitä. Hänen ei tarvitse sotia eikä tarttua aseeseen, ei enää koskaan.

Vaikeimpina hetkinä ajattelen että hän on nyt turvassa. Kaikelta.

Mutta myös pois meidän kaikkien elämästä.

Kulunut vuosi vei paljon, mutta myös antoi. Uskoa ihmisyyteen, välittämiseen, huolenpitoon, siihen ettei raskaskaan työ välttämättä vie inhimillisyyttä ja empaattisuutta.

En ole suruni kanssa yksin, ellen tahdo.

Usein tahdon. Täällä on paljon sururyhmiä, kriisiterapiaa, musiikki-iltoja sureville. Ymmärrän miksei poika pystynyt puhumaan tunteistaan, en minäkään.

Minulla on paikkani, kallioni ja vuoreni joille kiipeän. Kuukausia vietin aamupäivät viimeisen yövuoron jälkeen siellä. Nyt riittää harvemmin.

Miten toivonkaan että hänelläkin olisi ollut muuta kuin ne portaat joita kiivetä, tuskan tullessa.

Ehkei hän jaksanut. Ei enää sillä hetkellä.

Pelkäsin etukäteen tätä päivää, surun vuosipäivää. Ei suru kulje niin, ainakaan minun suruni. Tämä päivä ei ole sen vaikeampi kuin muutkaan, suru ei katso kalenteria, ei kellonaikaa eikä paikkaa. Muistot kulkevat aina mukana.

Mutta mitä olisi ilman niitä?