Maanantai seuraa toistaan, kesä jatkuu. Äsken satoi kaatamalla, koko taivas pimeni ja kohisi. Kuin yhdellä pyyhkäisyllä pilvet kaikkosivat, taivas on sininen ja aurinko lämmittää.

Jotain samaa olemme pohtineet tyttären kanssa. Surun ryöppy tulee yllättäen, kovaa ja kohisten, mutta se helpottaa oloa. Sen jälkeen taivas tuntuu taas sinisemmältä, kirkkaammalta. Outoa mutta iloisuus ja keveys, toisten seurakin, väsyttävät enemmän, ne vaativat lepohetkensä surun ja muistojen seurassa.

Meillä on onneksi ystäviä jotka sen ymmärtävät, tarpeen olla välillä hiljaa, yksin.

Työkaverin häät olivat viikonloppuna, naapurin tytön tulevana. Molemmat ymmärsivät hyvin miksi niiden juhlien tunnelmat ovat vielä liikaa.

Raveihin kanssaan pyyteli ystävä jonka kanssa olemme ajelleet moneenkin suuntaan, puhuneet matkoilla elämää ymmärrettävämmäksi. (Miten se onnistuu kun sanakin on noin mahdoton?)

En tiedä, torstaihin on vielä aikaa. Muistan kun isän kuoleman jälkeen kävin yksin ensimmäistä kertaa raveissa. Kukaan ei neuvonut mennessä liikennesääntöjä etupenkiltä. Katsomon yläriviltä, vuosikymmenten vakiopaikaltaan, ei kukaan heilutellut voittolappujaan tai puistellut päätään pieleen menneen pelin jälkeen. Me kävimme myös viime vuosina yhdessä pojan kanssa raveissa, pelasimme ja jännäsimme yhdessä, tapasimme tuttuja. Ehkä paikka on vielä liikaa muistoja täynnä.

Tytär muisti mitä poika oli pohtinut heidän kohdatessaan viimeistä kertaa. Meidän suvussamme kulkee sydänvikaa, täydestä vauhdista lähdetään viimeiselle matkalle. Poika oli todennut että ihmiset nyt vain on eri lailla rakennettu, vahvakin kone voi pettää yllättäen. Se ei ole iästä, elintavoista tai mistään yksittäisestä syystä kiinni, vaan ihan vain siitä että jokin osa ei kestä.

Hän ei uskonut Jumalaan, ei siihen että maailmasta koskaan löytyy tarpeeksi tahtoa tai hyvyyttä rauhaan ja sopuisaan rinnakkaiseloon. Johonkin hän kuitenkin uskoi, ehkä kohtaloon, ehkä sattumaan, ehkä siihen kuinka pienestä joskus kaikki on kiinni. Viimeinen kirja jonka hän pyysi minua kirjastosta hakemaan oli geenien historia. 

Hän oli vahva, itsenäinen ihminen. Myrskyn alla heikompi taipuu, lakoaa, antaa periksi. Hän murtui, katkesi. Liian vahva, taipuakseen.

Tänään sadepilvet kulkevat nopeaan, tänään ymmärrän ettei hän löytänyt muuta tietä, tänään kaipaan häntä niin kovin.