Tänään veimme tyttären takaisin Tampereelle, jatkamaan opiskelua ja töitä. Tai Erkki ja Sisko2 veivät, minä vain istuin katsellen harmaan savisia peltoja ja vinona lentävää räntää. Muistin taas miksi olen aina inhonnut kevättä. 

Sinäkin luet tätä, tyttäreni, mutta älä huolehdi. Elä omaa elämääsi eteenpäin, luota ja turvaa häneen joka sinua oli vastassa. Soita, jos siltä tuntuu. Mutta älä huolehdi minusta, vain itsestäsi. Sinun elämäsi ja kotisi on siellä, minun täällä.

Muistan kun olit juuri täyttänyt 16. Aloitit opiskelut ja muutit pois kotoa. Jäit istumaan sängyn reunalle tavarakasan keskelle niin pienen ja orvon näköisenä. Teki mieli kääntyä ja hakea sinut takaisin. Pyytää että harkitse vielä, jaksatko tämän, molemmat tutkinnot ja asuntolassa asumisen.

Muistatko? Jäit, pärjäsit, olit intoa ja iloa täynnä. Sait lakkisi ja ammattisi.

Kyllä sinä pärjäät, nytkin.

Vuoden ajoin poikaa sunnuntai-iltaisin täältä Haminaan, muulla kyydin sinne ei päässytkään. Katselin kun poika heitti kassin olalleen, vilkutti ja häipyi portista sisään. Ajelin kiireettä öistä tietä kotiin. Totuin tyhjään taloon, lasten lähtöön ja aikuistumiseen.

En minä yksin oloa pelkää, muistoja vain.

Me emme isännän kanssa koskaan ole olleet mitään vierekkäin nyhjääjiä, enemmänkin yhdessä tekijöitä. On vaikea sanoa loukkaamatta toiselle että mene, joskus haluan olla suruni kanssa yksin.

Kun vuosia on tottunut olemaan vahva ja pärjäämään yksin on vaikeaa laskea toista oikein lähelle, näyttää ja kertoa ettei se oikeastaan niin olekkaan.

Miten saada toinen ymmärtämään ettei vika ole hänessä, en ole kääntämässä selkää tai hylkäämässä. Haluan vain olla hiljaa, yksin. Ei minulla ole sanoja siihen miltä tuntuu, mitä seuraavaksi.

Kolleega kirjoitti edellisen tekstin kommentteihin paljon samoja ajatuksia joita meilläkin tyttären kanssa on. Kauniita ajatuksia.

Poika oli luonteeltaan samanlainen kuin minä, siksi ymmärrän hänen ratkaisunsa, ymmärrän kyvyttömyyden puhua vaikka olisi pitänytkin.

Muistan kuinka vaikeaa oli irrottautua miehestä ja yhteisestä kodista, lähteä ja rakentaa lasten kanssa elämää alusta. Muistan myös ettei vaihtoehtoja ollut.

Ehkä hänestäkin tuntui siltä.