Kirjoitin kommenttia yhteen blogiin, vastausta kysymykseen voiko oman lapsen menetyksestä toipua ja selviytyä. Mistä minä oikeaa vastausta vielä tiedän?

Omasta menetyksestäni on aikaa kaksi ja puoli vuotta. Erilleen kirjoitettuna, sillä jollain kummalla tavalla tämä viimeinen puolikas on ollut helpompaa aikaa. Surun puraisu ei enää ole niin terävä, sen mukanaan vievä aalto enää niin korkea.

Tai sitten ne on jo oppinut ottamaan vastaan, oppinut ajattelemaan että surun myötä tulevat myös muistot. Muistot siitä mitä oli ja sai esikoisen myötä kokea - ei se ole yhtään vähän!

Ylipäätään olen alkanut miettiä koko sanoja, selviytyminen ja toipuminen. Ikäänkuin kaiken, varsinkin oman itsen, pitäisi palautua entiselleen, parantua. Sivupoluilla harhailun jälkeen päätyä taas samaan vanhaan, tuttuun ja suunniteltuun elämään ja rutiineihin. Olla niinkuin ennenkin, vaikka kaikki on täytynyt ajatella ja opetella uusiksi.

Koko ajanlaskuhan on alkanut alusta! Sitä laskee ensin viikoissa, sitten kuukausissa, ja yhtäkkiä havahtuu - jo vuosi on mennyt. Jo vuosi, vaikka elämän mitassa se on kovin vähän.

Opetella - ainakin syntymäpäivät, juhlapyhät, vastaukset kuulumisten ja lasten määrän kyselijöille. On täytynyt opetella ymmärtämään etteivät ihmiset reaktioillaan pahaa tarkoita, tai että moni ennen tärkeäkin asia on menettänyt omassa mielessä merkityksensä.

Jos ei ajattelisikaan niin; ei odottaisi selviytymistä ja paluuta entiseen vaan yrittäisi vain jaksaa ensin yhden, sitten toisen päivän. Kuunteli rauhassa itseään ja ajatuksiaan, suuntaa johon ne kuljettavat.

Uskon kyllä että lapsen menetyksestä voi selviytyä, onhan meitä näin pienessäkin työpaikassa useampi, jo vuosiakin sitten lapsensa menettänyt. Aivan pienenä vauvana, kolarissa, sairauteen.

Mutta mitä se selviytyminen tai toipuminen sitten kenenkin kohdalla tarkoittaa?

Kai suru on muuttanut meistä jokaista, ja kai meistä jokainen on oppinut sen kanssa elämään. Mutta onko meistä kukaan samanlainen kuin ennen?

Tarvitseeko kenenkään olla, on surua tai ei?

Työhön olemme palanneet, ja se myös antaa jokaiselle voimia. Tai vie niitä juuri sen verran kuin tarvitseekin jotta väsyisi muustakin kuin surusta. Sillä jaksaakseen päivästä toiseen on nukuttava, edes vähäsen.

Miksi sitten pitäisi jaksaa? Edes päivä kerrallaan.

Ehkä ammattini myös vaikuttaa ajatuksiini, olen nähnyt kuinka äärettömän vaikeaa on kamppailla takaisin kun syrjäytyy tavallisesta arjesta ja työelämästä. En tietenkään tarkoita sitä että sille aina voisi itse mitään, vaan että edes jollain lailla yrittäisi roikkua jossain syrjässä kiinni.

Ja vieläkin vahvempi ja kantavampi ajatus ainakin itselleni on ollut että joku tarvitsee vielä minua, olen vielä monelle tärkeä. En pystynyt auttamaan poikaa, autan nyt heitä joita voin.

Voidakseni muistaa rakkaudella ja lämmöllä en saa katkeroitua, syyttää elämää tai itseäni. Saan ja voin etsittää itselleni paljon kysymyksiä, käydä kipeitäkin muistoja ja tapahtumia läpi. Niitähän äitiyteen väistämättä kuuluu, sellaisiakin hetkiä. Joita ei enää saa takaisin korjattavaksi, korvattaviksi.

Sillä missä muussa kuin äitiydessä haluaisi niin täydellisesti ja hyvin onnistua? Vaikka sen mahdottomaksi tietääkin.

Tuttu pappi sanoi että meillä läheisillä on oikeus myös negatiivisiin tunteisiin. Meillä on oikeus olla vihaisia, meillä on oikeus kyseenalaistaa koko varjeluksen käsite. Ajatella että on väärin kun tällaista tapahtuu, että elämä ei ole yhtään reilua.

Ehkä vain käymällä nämäkin tunteet läpi pääsee eteenpäin. Ehkä riittää pelkästään kun joku sanoo että näinkin saat tuntea.

Moni on kertonut että lapsen kuoleman myötä menettää myös tulevaisuuden, tai ainakin osan siitä.

Pojan kuoleman jälkeen hänen isänsä totesi että nyt murskaantuivat unelmat. Havahduin siihen - kenen unelmista oikestaan oli kyse? Ei poika ainakaan enää niitä kaipaa.

Ei meillä ole oikeutta vaatia että lapset täyttäisivät unelmamme, tai edes mitään takeita että niin olisi käynyt.

Ja silti, lapsen kuolemaa surressaan suree samalla sitä elämää jonka niin mielellään olisi hänelle suonut. Hyvän työpaikan, oman kodin, perheen. Kaiken sen minkä itsekin on saanut, mitä ilolla olisi voinut seurata.

Kyllä minäkin kävin luopumisen ajatukset läpi. Surun siitä etten koskaan saa niitä pojanpoikia joita varten autokirjat ja hiekkalaatikon traktorit on säilytetty.

Tutulta kuulostavat myös tunteet siitä että surressa kulkee kuin sumussa, tai hieman sivussa muista, joskus itsestäänkin. Kuin havahtuen, mitähän olen juuri tehnyt tai puhunut. Tai ihmettelee miten toiset siellä kulkevat, niin etäällä ja epäselvinä.

Sitten yhtenä päivänä vain huomaa kuinka kirkas taivas oikeastaan onkaan. Ja millainen lohtu ja voima toisissa ihmisissä piilee.

Taivas on kirkas ja olo keveä, vaikka joskus, jonkun häivähtävän ajatuksen verran, haluaisi taas nähdä pilven kuin enkelinsiiven.

Pysähtyä sen alle, pyytää että älä mene, tule takaisin. Minun on niin ikävä.

En minä voi luvata että lapsen menetyksestä selviää, toipuu tai palaa ennalleen. Voin vain kertoa että vaikka pilvet jatkavat kulkuaan muistot ja rakkaus jäävät.

Ei sillä ole väliä mitä on siivonnut piiloon, mitä ei ole pystynyt heittämään pois tai mikä on vielä kesken. Ei surutyö ole jonkin suorittamista loppuun jossain tietyssä aikataulussa.

Jonain päivänä itkee, toisena nauraa. Yhtenä päivänä vain huomaa että elämä jatkuu.

Ja on oikeastaan uteliaskin näkemään miten.

Jonain päivänä selaa kalenterista viikkoja ja kuukausia eteenpäin eikä ajatus nimipäivästä tai joulusta enää tunnukkaan mahdottomalta.

Tai tulevaisuudesta.