Kas kuusen latvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla; sen poikaset siinä ne leikkiä lyö ja pikku hampahin siementä syö.On siinä vihreä vilpoinen katto ja naavoista lämpöinen lattiamatto ja pikkuruikkuiset ikkunat ja vuoteena sammalet vihannat.Kun talven tuulet ne metsässä laukkaa ja lumet ne lentää ja pakkanen paukka, niin oravan pesästä pienoinen pää se ikkunan reiästä pilkistää.Ja kuusonen tuutivi tullessa ehtoon siell' oravan poikasen tuttuhun kehtoon Ja elämä heillä on herttaisaa, kun kuusen latvassa keinua saa.

Eivät nämä minun perjantaitekstini ole pakinoita lähelläkään, mutta koska muoto on vapaa ja sanat saavat ajatukset liikkeelle niin jatketaan, tämän laulun sanojen myötä.

Sen kuulin viimeiksi lausuttuna. Esittäjänä nuori, univormupukuinen mies. Pojan läheinen ystävä, ja hänen hautajaisissaan.

Puhe oli muutenkin kaunis. Liikuttava, hymyilyttävä, muistoja täynnä. Heidän yhteisiä muistojaan.

Mietin miten ystävät olivat tähän runoon päätyneet.

Tiesivätkö he jäkäläkalliosta ja sammalmatosta, siitä viimeisestä leposijasta?

Ajattelivatko kuusien hiljaista huminaa, tullessa ehtoon, ja yön.

Mietin miten me määritämme ja arvotamme ihmisiä ammatin ja ulkoasun mukaan. Yllätymme löytäessämme pehmeyttä ja lempeyttä vaikka ryhti on sotilaallinen ja mustan puvun harmaa nappirivi viivasuorassa.

Katselen joskus kuvaa niistä neljästä nuoresta upseerista arkun ympärillä ja mietin missä he nyt ovat.

Katselen, ja ajattelen heitä, lämmöllä.

Lähetämme lapsemme pois kotipesästä luottaen että elämä kantaa.

Se ei kantanut poikaani, mutta ajatus että matkalla mukana oli ystäviä jotka päätyivät tällaiseen runoon on lohdullinen.

Ja kuusonen tuutivi tullessa ehtoon, tullessa uuden syksyn, uuden talven.

Kotimetsän kuusi.