Mitä voisi lauantaista sanoa? Pappi ja kanttori hoitivat osuutensa hyvin, kadetit samoin. Me muut hoipuimme perässä, miten kykenimme.

Kadettien ja koulun edustajien paikalla olo, samoin kuin papin puhe, muistuttivat että poika oli jo aikuinen mies. Hänellä oli oma tiensä, omat valintansa, tämä yksi niistä.

Mietin pitkään onko minulla oikeutta kertoa kuinka hän kuoli, mitä se merkitsee hänen muistolleen.

Pappi puhui hyvin kauniisti, koskettavasti ja suoraan, selvin ja oikein sanoin. Ei kierrellyt eikä empinyt sanoa ääneen sitä minkä kaikki kuitenkin tiesivät. Hän sanoi ettei meillä ole oikeutta arvostella tai tuomita, vain hyväksyä että se oli hänen päätöksensä. Hän näki elämänsä niin toisin kuin me muut.

Kaksi viikkoa sitten poika kiipesi yläkertaan ja avasi asekaapin.

Kukaan läheisistä, ystävistä, opettajista, ei kukaan, ollut huomannut mitään erikoista. Suljinko minäkin äitinä vain silmäni vai enkö tosiaan nähnyt, ymmärtänyt? Miksen?

Asunto oli katsottu, käsiraha koossa, laina neuvoteltu. Työpaikka selvillä, opiskelut suoritettu.

Edellisenä iltana hän söi, katseli televisiota, nukkui hyvin yönsä.

Miksi? Mitä tapahtui?

Kukaan ei tiedä, käsitä eikä tahdo todeksi uskoa.

Joka aamu havahtuessani näen silmissäni pojan portaissa. Tunnen hänen tuskansa. Mutta aina liian myöhään.