"Hiljaa, sydämessäni, sinut hyvästelen.
Kuiskaan nimesi vielä kerran.
Katson, miten linnut lähtevät syksyn myötä,
annan silmien tottua talven hämärään.

On opeteltava luopumaan,
on opeteltava luottamaan siihen, että
valo on läsnä myös hämärässä.

Muistot sinusta ja tämä kaipaus
kantavat minua, sillä
se, mitä heijastamme
tekee meistä
eläviä."

 

Hyvästelen sinut vielä kerran - hiljaa, sydämessäni.

Vielä kerran  - tai taas kerran.

Kuiskaan nimesi - on niin paljon mistä voi puhua vain kuiskaten, sanoja, jotka on vain tuulen mukaan tarkoitettu.

Linnut ovat lähteneet jo monena syksynä lähtösi jälkeen, talven hämärä laskeutunut suojaten surumme ylle.

Jo monta kertaa - ja aina valo on palannut, yllättäen, silloinkin kun sitä on vähiten jaksanut odottaa.

Muistot sinusta - me muistamme, me kaipaamme. Kuvasi heijastuu aina jostain,  aina vain vähän utuisemmin.

Mutta me jatkamme elämää - niinkuin varmaan tahtoisitkin.

Kaipaus - ei se koskaan täysin katoa.

Mutta me jatkamme.

Sillä elämä kantaa, ja on paljon mitä me kannamme mukanamme.

Ehkä vain heijastusta, ehkä vain utuisia muistoja.

Näinä vuosina olen sen oppinut hyväksymään.

Niinkuin lähtösikin.