Äiti kävi kylässä. Kahvilla, katsomassa miltä täällä kalustettuna näyttää, ja tutkimassa siemenvalikoimaani. Tottakai kaivettiin läppärikin esille, äidillä oli sen käytöstä paljon kysyttävää. Yhdessä todettiin että tietokoneen käyttö tuo muassaan paljon sanoja jotka kyllä ovat suomea mutta joiden merkitys ei heti aukea.

Tai tietysti ne ovat itsestään selviä lapsesta asti koneen ääreellä varttuneille, eivät (meille) mummo-ikäisille. Mutta tästä jos mistä sitä oppimisen iloa löytyy. Ja ruokahalu kasvaa, äitikin suunnitteli isomman koneen ostoa.

Paistoimme ison kasan lettuja kun oppi alkoi uuvuttaa. Tämä syrjemmässä elo onkin kätevää, vieraat tuovat varoiksi maitopurkin ja muuta hyvää tullessaan. Nyt on taas suklaa - ja pähkinävarasto kunnossa.

Itse löysin taas uuden sivuston. Kelikameraa seuraamme jo päivittäin, nyt myös kotipihaa täältä. Talo löytyi helposti, samoin metsätiet joiden varrelta tänäänkin etsimme pupun jälkiä.

Aika hauskaa, vaikka toisaalta ymmärrän hyvin miksi karttapalvelua on myös arvosteltu.

Seuraavaksi suuntaan matkahuollon sivuille, yllättäen löytyi kyyti Tampereelle. Ja sattui vielä niin hyvin että vapaatkin osuivat yhteen tyttären kanssa. Mutta kait se on sieltä poiskin selvittävä, viimeistään lauantaiyöksi töihin.

Hyvää viikon jatkoa!

1. Avaa neljäs kansio jossa säilytät valokuviasi
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Tämmöinen haaste on kiertänyt jo pitkään, jossain vaiheessa minäkin nappasin sen mukaani.

Lumisten talvikuvien ja maisemien jälkeen vuorossa syksyä, kuva lokakuulta. Vajaa 4 kk sitten, ja nyt tuonne mäelle kahlaaminen olisi jo aika työlästä.

Raskasta sinne kiipeäminen on toki ollut sulankin maan aikana, vaan aina kevyemmällä mielellä olen tullut pois.

Kuvan selitys?

Paikka jossa jätimme tyttären kanssa jäähyväiset pojalle. Vaikka hautajaiset olivat kauniit ja liikuttavat niin jotenkin vasta täällä kaikki tuntui lopulliselta.

Suru- ja lohtukalio.

Kun tuntui vaikealta katsoa lähelle teki hyvää nähdä kauas.

Ja oudolla tavalla lohdulliselta seurata kuvista miten kevään hento vihreys syveni, kellastui ja muuttui utuisen vihreäksi ensilumen alla.

4 kk, ja taas vihertää.

Haasteeseen on moni jo tarttunut, ketään erikseen en haasta mutta tulen mielekkäni katsomaan jos joku tästä haasteen mukaansa nappaa.

Aina vain lumisemmaksi, ja aina vain ihmeellisemmäksi. Luin Hesarin yleisönosastosta tuohtuneen äidin kirjoituksen, armeijan touhusta joka hänen mukaansa on melkoisen huolimatonta. Vai mitä tuumitte siitä että joku lähtee metsäleirille pelkissä boksereissa? Eikö kukaan huolehdi ja vahdi vaatetusta?

Todella huolestuttavaa. Armeijaan menijät ovat kypsiä äänestämään ja päättämään yhteisistä asioistamme, mutta jonkun täytyy huolehtia heille pitkät kalsarit jalkaan!

Tai ylipäätään neuvoa miten pukeudutaan kun ulkona on pakkasta.

Näillä vapailla podin ensin hiukkasen huonoa omaatuntoa, metsästysseuran vuosikokouspapereita lukuunottamatta vapaat ovat hurahtaneet ulkoillessa ja sohvalla. Sitten päätin ettei kannata - ei tiedä koska näin hieno talvi seuraavan kerran koittaa.

Ihanuutta ei tosin kannata hehkuttaa isännälle, siksi tiiviisti hänen päivänsä ovat kuluneet teitä auratessa. Tuulee ja pyryttää, ja taas vähän pyryttää.

Tänä aamuna vanhinkin mäyris viimein totesi ettei metsään kannata mennä, ainakaan koiran jonka korkeus on alle 30cm.

Polutkin olivat ummessa, osa puista kallellaan niin että sähkökatkoksiinkin täytynee varautua.

Ja ihan siltä varalta ettei joku ole vielä nähnyt riittävästi lunta. Keittiön ikkunasta näkyy.

Talven ihanuudesta huolimatta ajatukset harhailevat jo kesään. Kohta voi kaivaa ensimmäiset kylvöastiat esiin.

On tosiaan niin helppoa hehkuttaa tätä maalla, vähän syrjemmässä oloa ja eloa. Liiankin helppo, varsinkin tähän aikaan vuodesta. Tosin tänä aamuna kun kahlattiin koirien kanssa aamulenkille öisen lumipyryn jälkeen tuli mieleen että jo aamusta auratuissa teissäkin on puolensa.

Sama käy mielessä joskus aamuisin yövuorosta tullessa kun tuuli pöllyttää lunta vaakatasossa ja tien sijainti on vain arvailujen varassa. Liukasta, sohjoista tai kuraista keliä ei vielä ole työmatkalle osunutkaan.

Loppusyksystä, kun on niin märkää ja pimeää että jo postia hakiessa meinaa eksyä, kaipaa kyllä ajoittain myös katuvaloja. Tai koiria pissittäessään, kun mustat elukat pinkovat hihnat solmussa jossain pimeydessä, todennäköisesti eripuolelta puita ja pusikkoja kuin minä itse.

On ihanaa kun vain yhdestä ikkunasta näkyy naapuri, se ainut lähistöllä. Joskus öisin kun tuuli kolisuttaa kattoa, nurkat napsuvat ja jossain rapisee tekee mieli vetää ainakin yksi karvainen kaveri kainaloon. Kun herää keskellä yötä vieraan auton valoihin ja koiriin jotka karvat pystyssä murisevat muistelee kyllä tuliko ovi varmasti lukkoon.

Kirkonkylässä kaikki tarpeellinen löytyi 5 minuutin pyöräilymatkan päästä. Nyt pohtiessaan flunssaisena apteekkiin lähtöä ja vilkaistessaan mittarista lukemia -25 tyytyy aika herkästi vain kotikonsteihin.

Rommitoti lämmittäisi vaan kehtaako sitä kysyä autoa lainaksi mieheltä joka ei itse ota ollenkaan?

Iso kellari varastoineen on ihana, mutta silloin kun suklaan himo iskee ei perunoista ole paljon iloa. Hiivaa olen tosin jo oppinut tuomaan ylimääräisen palan, joku sukkelampi nappaa yhden kuitenkin ennenkuin saan edes takkia pois päältä.

Kauppareissuun täytyy varata aikaa, ja joskus tulee kiire että ehtisi ennen sulkemisaikaa. Koiran järsimä kaukosäädin ei paljon naurata jos sähköliike menee puolen tunnin päästä kiinni ja juuri sinä iltana tulevat parhaat, ne ainoat seuratut sarjat.

Kirjastoon ei myöskään tule lähdettyä lehden lukuun ihan joka päivä, hyvä jos edes viikottain. Ennen kynnys lähtöön oli eteisen peilikuvassa, nyt se kulkee valtatiessä. Miettii että viitsiikö sinne liikenteen sekaan lähteä ollenkaan, tai kampaajalle toppahousuissa ja villapaidassa istumaan.

Isännöitsijän numeron voi poistaa puhelimesta, oma apu täällä paras apu on. Tai hyvät suhteet omaan( ja naapurin) isäntään. Uskokaa, se se vasta joskus työlästä on!

Mutta toisaalta, on niin helppo kulkea ikkunalta toiselle ja ihailla hiljaista, lumisen kaunista maisemaa. Kaukana kevät, kaukana ajatus siitä kuka kaikki 8 vanhaa ja isoa ikkunaa pesee ja nostelee ruudut pois ja takaisin paikalleen.

Ja on loppujen lopuksi niin helppo täyttää jääkaappi ja kirjavarasto, hankkia otsalamppu ja lumilapio, polkupyörään ehjä sisäkumi ja kunnon sadevaatteet. Niin helppoa kahlata puhtaassa lumessa ja nauttia olosta ja elosta, ainakin paljon helpompaa kuin näiden karvaisten kavereideni.

Niin tai näin, jokainen tahollaan punnitsee mikä on helppoa, mikä ei. Mikä on tärkeää ja mitä ilman voi mainiosti olla ja elää.

Nimittäin kiinteistönvälittäjien väite että kolme ratkaisevaa tekijää asuntoja arvioitaessa ovat sijainti, sijainti ja sijainti. Näin uskallan sanoa asuttuani talossa nyt 3 kk, neljännesvuoden! Ja tehtyäni itse muuttopäätöksen kesällä 5 min. kierroksen jälkeen, siinä ajassa ehdin kurkistaa ulos kaikista ikkunoista.

Muuttoviikolla vasta tutkin taloa tarkemmin, ja nyt ensimmäisten kuukausien jälkeen eteen on tullut vain iloisia yllätyksiä.

Talo on lämmin, tilava ja valoisa. Valoisa, mutta ihme kyllä täällä eivät näy pöly tai koirankarvat. Vai hajaantuvatko ne paremmin näin suuressa tilassa? Vanhoista, isoista ikkunoista huolimatta täällä ei ole vetoisaa, ei lattian rajassakaan.

Jokaisessa huoneessa on myös toimivat tuuletusikkunat.

Keittiössäni ei ole ikinä ennen ollut näin paljon kaappitilaa, eikä kellarissa neliöitä. Hamsterin lailla katselen tyytyväisenä varastojani - kukahan ne kaikki lopulta syö

Työmatka on juuri sopivan mittainen, ehdin ihailla aamuisin lumista luontoa mutten palella. Isäntää matka tosin huolettaa niin paljon että hän melkein joka ilta nostaa pyörän kyytiin ja vie minut töihin. Sanoin kyllä ettei tarvitse, mutta oikeastaan se on ihan mukavaa.

Ja ne maisemat sitten, tältä näyttää roskapussia viedessä.

Toiseen suuntaan kulkiessa pääsee heti metsään, vartin matkan jälkeen jo oman metsästysseuran maille. Koiratkin nauttivat.

Ei minusta muuten ole täällä tullut sen touhukkaampaa, painot pölyttyvät edelleen nurkassa ja reikäiset sukat korissa. Sukset ovat paketissa kellarissa, kellari edelleen muuton jäljiltä.

Mutta ei täältä totisesti tee mieli minnekkään!

Ja ihan hyvä että on rauhallista, töissä onkin melkoinen sutina. Taas kerran katsotaan löytyykö riittävästi yhteishenkeä vai lipeääkö osa porukasta ratkaisevalla hetkellä. Tuntuu kurjalta nähdä miten nopeasti monen asukkaan vointi on huonontunut, vielä kurjemmalta kun tietää miten vähän hoitajilla on aikaa auttaa. Nyt alkaa yhden jos toisen mitta täyttyä ja uupumus uhata.

Olen jo pitkään kapinoinut vastaan ajatusta siitä että hyvä hoitaja vain lisää vauhtia ja pyrkii tekemään sen minkä suinkin ehtii, parhaansa ainakin. Eikö meidän pitäisi jossain vaiheessa pistää stoppi tälle menolle, ei oman jaksamisen vaan nimenomaan hoidettavien tähden?

Hehän siitä eniten kärsivät ettei ole aikaa tai mahdollisuutta hoitaa kunnolla, heitähän tässä pompotellaan päivystyksen ja ambulanssirallin kautta paikasta toiseen.

Kiltisti nyökyttelemme kun kerrotaan että henkilökuntaa ei nyt vain tule lisää, tai kotiuttaa on pakko kun niitä sairaalapaikkoja ei nyt vain kerta kaikkiaan ole. Näinkö niitä lisää tulee?

No, se siitä. Huolestuttaa vain päivävuorolaisten ja mummojen puolesta, öisin vielä löytyy rauhallisiakin hetkiä. Istahtaa itse tai jonkun sängyn viereen.

Pakkasta on melkein -30, toivottavasti teillä ei hyydy eikä jäädy mikään! Meillä mäyrikset päättivät että tämä on nyt se lukema jolloin aamulenkki jätetään väliin. Ensimmäinen kerta tänä talvena muuten.