Luin Hesarista kiehtovan uutisen. Japanissa on kehitetty poliisin avuksi tämmöinen peli.

Pelin ideahan on hedelmäpelin malliin saada riviin kolme samaa kuvaa, tässä tapauksessa roistojen naamoja. Sitten saa tietoiskun kuvan rikollisesta, ohjeet miten havainnoista voi ilmoittaa poliisille ja vielä tietoa mahdollisesta palkkiostakin.

Japanilaiset ovat tietenkin hakeneet pelille patenttia. Vaan eiköhän täältä kotomaastammekin löytyisi luovuutta riittämiin kehittää oma versio avuksi säästökuurin kynsiin joutuneelle poliisikunnallemme. Ohjeeksi tietysti K-15, Rayn malliin. Nämä liivijengiläiset ja lomalta palaamatta jättäneet kun saattaisivat pelästyttää herkimmät lapset ja nuoret, me aikuisethan olemme jo karaistuneet uutisten myötä yhteen jos toiseenkin näkyyn.  

Ja kukapa kieltäisi soveltamasta ajatusta myös aivan paikkakuntakohtaisesti? Pahimpien kaahareiden autojen kuvat vain pyörimään, oppisi ne joiden lähestyessä kannattaa sovinnolla hypätä penkalle eikä ainakaan suojatielle yrittää.

Viritellyt mopot mukaan tietysti, samoin paikkakunnan häiriköt ja pitkäkyntiset. Mikäpä olisi kätevämpää kuin mummojen kauppareissulla pyöräyttää näkyviin naamat joille ei ovea kannata avata eikä ainakaan vettä tarjota.

Sitten jäin miettimään. Entäpä jos pahaa aavistamatta käynnistäisi pelin ja saisikin kolme mäyräkoiran naamaa näkyviin? Kaikesta koulutuksesta ja komennoista huolimatta kun niiden järki katoaa täysin parin terrieerin ja yhden pystykorvan kohdalla. 

Mikä instanssi sen oikean häiriön tason päättäisi? Riittäisikö roskiksen potkiminen tai postilaatikon räjäyttäminen?

Toisaalta, herätys saattaisi olla melkoinen monelle vanhemmalle jos pelistä löytyisikin oman kullanmurun naama. Olkoon muru sitten minkä ikäinen tahansa.

Jaa että liian halpaa ihmisarvolle tuommoinen peli? Tätä nykymenoa kun seuraa niin eipä tässä kummoista hintaa olekkaan monella meistä. Tai arvoa.

Vaan ehkei kaikki mikä toimii idässä toimi meillä. Jos siellä ymmärretään hävetä moiseen peliin päätymistä niin täällä saattaisi jopa tuollainen julkisuus houkutella. Mitä muutakaan voisi kuvitella erehdyttyään pari kertaa television ääreen tositeeveen aikaan? 

OldGhost , Lastu ja Hallatar jakoivat blogeissaan myös minulle kauniita tunnustuksia. Paljon kiitoksia! Hitaana linkittäjänä(kin) sain vasta nyt lisättyä ne blogiini.

    

Mihin aika oikein katoaa? Vastahan vaihdoin kevään vihreän sivupohjan, sitten olikin yks kaks hypättävä suoraan marraskuun matalan taivaan maisemaan.

Lukemattomien lehtien pino kasvaa, monen kiinnostavan blogin kuulumiset laahaavat paljon jäljessä. Kotona jätän palaneet lamput vain vaihtamatta, siivoan juuri sen verran kuin paljaat varpaat vaativat.

Tytär viipyi pitkän viikonlopun verran. Onneksi se aika ei karannut.

Olisi ollut paljon uutta puhuttavaa, ajatuksia ja muistojakin jakaa. Me kahlasimme koirien kanssa läpi kinostuneen, auraamattoman peltotien, annoimme tuulen ja lumituiskun puhaltaa sanat mennessään.

Katoimme pöytään jouluruuat, vävylle omat herkkunsa. Ruuan päälle köllötimme sohvalla, kylläisinä ja tyytyväisinä. Läheisyys kertoi kaiken tarpeellisen.

Katselen kuinka tyttären tuomat amaryllikset hehkuvat, aamuhämärässä ja hiljaisessa kodissa.

Ja jotenkin minusta tuntuu että he ovat hyvin lähellä, molemmat lapseni.

Ehkä tämä kiireetön, levollisen harmaa marraskuu auttoi taas muistamaan kuinka paljon vielä jäi jäljelle.

 

Meitä vastaan, siskoa ja minua, tuli tuttu nainen. Juteltiin, tai me lähinnä kuuntelimme. Kyllä, myöntelin, kyllä minunkin pääni usein tuntuu siltä kuin olisi täynnä pumpulia. Ei se ole mitään vakavaa, ei se tarkoita että on pahasti sairas. Sitä vain joskus on pää kuin pumpulia. Ihan meillä kaikilla.

En minä hennonnut sanoa että ehkä ne uudet, vahvemmat lääkkeet vaikuttavat näin. En hennonnut kysyä että eikö se pumpuli kuitenkin ole parempi kuin ahdistus ja outona soivat äänet.

Kuule tiedätkö, hehkutti toinen tuttu. Sain työntää naapurin vauvan vaunuja, saan toistekin. Kävin kääntymässä Veksin pihatiellä, näki sekin miltä näyttäisi jos meillä olisi oma vauva.

En hennonnut kysyä uskoiko hän todella saavansa vielä joskus vauvan, tai Veksin. En hennonnut epäillä ikää tai sairautta esteeksi, en kysyä luikkiko Veksi taaskin piiloon hänet nähdessään.

Kaupan eteisen penkillä istui tuttu pappa. Touhuissaan hän kertoi miten pojan syystyöt olivat edistyneet hienosti, miten viljasta oli tullut hyvä sato ja kunnon hintakin kaurasta luvattu.

En hennonnut kysyä joko pojan auto oli hinattu takaisin tielle, tai paljonko promilleja tällä kertaa oli puhaltanut. En hennonnut kysyä miten käräjillä kävi, pääsikö tästä viimeisimmästä tappelusta ehdonalaisella enää.

Kotona heitin takin naulakkoon. Isäntä oli käsittänyt kaiken sovitun väärin ja suunnitellut omineen ties mitä. Mitä se oikein ajatteli, vai ajatteliko mitään?

Epäröimättä annoin palautetta.
Kai se nyt aikuinen mies kesti totuuden kuulla?
Kai se nyt ymmärsi mikä oli mahdollista ja mikä taas ei takuulla onnistuisi?

Kyllähän minä sentään tiedän kuka on tarpeeksi kovanahkainen ja kuka taas ei, kyllähän minä tiedän kenelle puhua lempeästi ja kuka puolestaan vaatii suoraa puhetta.
Tiedän kenen pilvilinnoja ei ole syytä puhkoa ja kuka puolestaan on heti palautettava maan pinnalle.

Pikkujouluissa työkaverit kertoivat kuinka jouluvalmistelut etenivät, miten lapset perheineen sitten tulevat pyhinä, miten suloisia pienet lapsenlapset tonttulakeissaan varmasti ovat.
Kuuntelin hymyillen enkä kertonut että itse vaihdoin jouluyöt työvuoroiksi.
Myöntelin ja nyökyttelin, kyllä, miten ihanaa!
Vain hiljaa mielessäni ajattelin ettei joulu enää koskaan ole sama kuin pojan eläessä.
Enkä vielä osaa muunlaista rakentaa.

Ehkä joskus.

Kyllähän minä kauas näen, mutta lähelle?

Kyllähän minä tiedän, mutta aika vähän, oikeastaan.

Alkuviikon päivät menivät taas metsässä koirien kanssa, eilen lipsahti jo yönkin puolelle. Tänään aioin syventyä sisätöihin ja vuodatuksen antiin, vaan aikomukseksi ne jäivätkin.

Illansuussa isäntä lähti jäljittämään koiran kanssa kolarissa loukkaantunutta hirveä. Lukuisten kilometrien, puheluiden ja koiran vaihdon jälkeen päädyttiin puolen yön jälkeen keskelle märkää metsää. Taskulamppuja ei kukaan tietysti ollut muistanut aiemmin tarkistaa, räntää satoi vaakasuoraan ja tuuli niin että heikompia olisi hirvittänyt. Tunnelma oli kuitenkin hyvä, saatiin eläin kitumasta pois.

Maasturit on tuomittu täysin tarpeettomiksi, yhden entisen semmoisen kuski muistaa varmasti kuitenkin loppuikänsä miltä tuntuu saada iso uroshirvi autonsa katolle. Ja huomata että sieltä romukasasta selviää suht kunnossa ulos. 

Aamulla jatkettiin, täytyihän hirvi saada metsästä poiskin. Sen jälkeen päätin vielä lenkittää Esterin, ihan pikapikaa vain.

Räntä oli yöllä muuttunut lumeksi, aurinko paistoi, upea keli kerrassaan! Sekä auringonlasku, taivaanranta vaaleanpunaisen sinisenä kuten vain pakkassäällä saattaa olla. Sitä laskua jäin ihailemaan sillä löydettiin parit tuoreet hirven jäljet, ja ihan varmasti pienestä lohkosta. Että jos vain nopeasti kävisi opettamassa koiraa, ja sitten syömään.

No, nelijalkaiset vaihtoivat maisemaa vikkelästi, minä hitaammin perässä. Totesin että koska lomalla tähänkin asti ollaan pärjätty pannukakulla ja marjapiirakalla voi hiivat jo sovinnolla heittää pois. Ne loman alussa sadepäivää varten varatut. Ja ruokahuollostakin joku aina näyttää huolehtivan, taas löytyi pimeiltä kotirappusilta kaalipataa. Kiitos tienpäältä-hellanäärelle päätyneelle!

Säät olivat siis lomalla hienot. Täytyivät olla, sillä sadepäiviä varten varaamastani listasta vain ylärivin saattaa vetää yli.

Kuukauden aikana kävin kerran raveissa Lahdessa, kerran kääntymässä Helsingissä ja kerran lähikaupungissa sen viheliäisen tentin suorittamassa. Ulkona sen sijaan söin säännöllisesti, mukavassa herraseurassa. Tuleen tuijotellen.

Että ei yhtään pöllömpi loma!

Huomenna tyhjennetään äidin huusholli remonttia varten, sitten työpaikan pikkujouluissa koetetaan olla tekemättä sitä. Lauantaille lupasin tyttärelle ja vävylle kattaa pikkujouluruuat pöytään.

Ans kattoo, on se mahdollisuuksien rajoissa. Kunhan ei isäntää sitkeästi vaivaava flunssa vaan iskisi. Siis se tauti joka tulee naisille kun niiltä puuttuu vastustuskykyä, miehille vain kiertäessään hirmuisena superviruksena jolle ei kovinkaan ukko mitään mahda. 

Näin yöllä omituisia painajaisia, valvoin välillä lukien tai pyörin vain muuten sängyssä. Onneksi bussi lähti aikaisin, saattoi nousta ajoissa kahvin keittoon.

Sisko2 oli antanut hyvät ohjeet minne ja miten mennä, lähettänyt kartankin liitteenä. Se ei suostunut tulostumaan, puhelinneuvonta kyllä pelasi sitäkin paremmin. Sillä tottakai kävelin kuitenkin jonkun opasteen ohi ja ulos väärästä paikasta.

Olin silti ajoissa Vanhan Kirkon puistossa. Siellä solmittiin tänään surunauhat 2007 itsemurhan tehneiden muistoksi.

Se oli surullista, äärettömän surullista. Tihkusateisessa puistossa soiva trumpetti toi mieleen hetken kun kappelin ovet jälleen avattiin ja katsoimme viimeisen kerran ruusuin peitettyä arkkua. Kellojen tilalla soi vain yksinäinen sävel.

Trumpetin ääni tulee aina tuomaan mieleeni surun ja juuri sen hetken. Niin tänäänkin.

Mustia nauhoja katsellessani mietin miten monta erilaista tarinaa ne kertoivat, miten suru meillä solmijoilla oli silti yhteinen.

Ajatuksissani lähdin tietysti kävelemään sieltäkin väärään suuntaan. Tai oikeastaan, mitään erityistä en kyllä ollut loppupäiväksi suunnitellutkaan. Satuin pankkiautomaatin kohdalle ja muistin että aamulla oli pitänyt nostaa lisää rahaa.

Minuutissa ehtii miettiä paljon. Kuten että pankkikortti on takin taskussa kotona, sukulaisia täällä tasan yksi - hänkin hautajaisissa siellä mistä itse lähdin. Varovasti kurkistin setelipuolelle, laskin kolikot ja totesin että kympin verran jää tuhlattavaa tälle reissulle jos kotiin asti aikoo päästä.

No, sade oli tauonnut, minulla oli hyvät kengät, kävelin siis. Löysin jopa halvat lukulasit isännälle tuliaisiksi, ne kun ovat aina hukassa. Kävelin ja katselin, ihmisiä, näyteikkunoita, mertakin.

Maalla mennään ajoissa pysäkille, kaupungissa ei nähtävästi kannata. Arvoin hetken ostanko odotellessa jäätelön ja vessalipun vai lahjoitanko loput kolikot kansanterveydelle. Sitten muistin että kassin pohjalla oli pari myslipatukkaa, entisistä omatoimireissuista viisastuneena mukaan pakattuina.

Hetken päästä minulla oli reilusti yli satanen rahaa ja vartti ensimmäisen bussin lähtöön. Mietin hartaasti mutten keksinyt muuta tarpeellista hankittavaa kuin sukkahousut ensi viikon työpaikan pikkujouluihin. Nekin pidetään pomon kotona joten oman osuuskaupan valikoima riittää takuulla. Eiköhän kaupunkiakin tullut nähtyä ihan tarpeeksi.

Joten valitsin liukuportaat alakertaan ja sen ensimmäisen mahdollisen kyydin kotiin.

Autossa ajattelin että on tässä muka olevinaan aikuinen äiti-ihminen reissussa. Sitten totesin ettei auta, tämän viisaammaksi en tästä muutu. Höpsöt on touhut mutta ehkä ne sen kestävät, lähimmät.

Eivät muuttuneet lukulasienkaan vahvuudet oikeiksi kun kotona lasit nenällä tutkin. Hymyilin isännälle lasit ojentaessani ja kysyin että eikö kaunis ajatus ja muistaminen kuitenkin ole aina pääasia?

Minä muistin, tänäänkin. Ja huomasin etten oikeastaan ole mitään unohtanutkaan, mitään millä oikeasti merkitystä on.