Niin paljon tarinoita jäi kertomatta. Ihan tavallisesta arjesta, ihan sellaisia pikkujuttuja vain. Ainahan niitä jää, ne unohtuvatkin usein ennenkuin jonkun tavoittaa. Ja kuka niitä kaikkia edes haluaisikaan kuulla.

Niitä arkisia, kertomattomia tarinoitako eniten kaipaan? Eikö niitä ole maailma jo täynnä?

Niin paljon tarinoita jäi kertomatta. Siitä miten erilaista voi elämä olla. Rauhatonta, sotaisaa, pelottavaa ja turvatonta. Ainahan sellaisia tarinoita tulee vastaan, avaa vain lehden tai television. Siellä ne näkee, maastopuvuissaan partioivat miehet, kuin eri planeetalle tiputetut. 

Miksi niitä tarinoita enää lisää kaipaisin?

Niin paljon tarinoita jäi kertomatta. Tiesitkö mitä sekin nykyään tekee, oletko kuullut hänestä, näytänkö kuvia, tuntisitko vielä? Ihmisiä riittää, sukulaisia, tuttuja, joskus tavattuja.

Miksi heidän tarinoitaan kaipaisin?

Niin paljon tarinoita jäi kertomatta. Muistatko sen kesän, sen päivän tai sen matkan? Tiesitkö mitä silloin teimme, mitä leikimme, tai mitä kuvittelimme? Muistaisinko itse, vaikka olisin ne joskus kuullutkin.

Miksi niitä tarinoita kaipaisin - elinhän yhdessä kaiken sen itsekin.

Niin paljon tarinoita jäi kertomatta. Toiveista ja haaveista, peloista ja murheista. Iloista ja suruista, itkuista ja nauruista. Mitä niistä itse kertoisin, vai vain sisälläni pitäisin?

Miksi niitä tarinoita kaipaisin, ehkä kuulin sen mitä kuulla pitikin.

Niin paljon tarinoita jäi kertomatta, niin paljon kaikesta siitä mikä turhaan ulospääsyään etsi. Siitä mikä oli liian mustaa, liian synkkää, painavaa, liian raskasta mukana kantaa.

Miksi niitä tarinoita kaipaisin - miten voi koskaan kertoa sellaisesta mille ei sanoja löydä?

Niin paljon tarinoita jäi kertomatta.

En minä tarinoita kaipaa.

Kaipaan vain ääntä. Hymyä, virnistystä ja naurua tarinoiden päälle.

Taas kerran kiitoksia kannustuksesta, ja kommenteista edelliseen postaukseeni. Vuosi on alkanut sellaisella tohinalla etten paljon koneen ääreen ole ehtinyt. Tai rehellisesti sanoen, silloin kun olisin ehtinyt, en ole jaksanut muuta kuin maata koirat kainalossa sohvalla.

Ensimmäistä kertaa eläissäni - ihan totta! - olen laulanut karaokea, juhlinut eroajaisia huippuluokan tarjoilujen kera, käynyt mäyriksen kanssa reissussa, peurajahdissa Helsingin herrojen seurassa, ja sokerina pohjalla todennut ettei opiskelu ole enää minun juttuni.

Laulaminen ei ollutkaan niin kauheaa kuin kuvittelin, ainut suuresti kärsinyt oli isännän nuottikorva. Mutta koska duon toinen osapuoli oli hänen parhaita ystäviään niin annettiin mennä. Vaikkei ehditty kuin a:lla ja e:llä alkavat, niin ja muutama deelläkin.

Jos häitä voi juhlia viimeisen päälle, voi nähtävästi eroakin. Loppuillasta pohdimme sitä miten iän myötä omista rutiineista, harrastuksista, voisi kai sanoa omasta elämäntavasta, tulee niin tärkeä ettei halua enää tyytyä mihinkään kompromisseihin. Vaikka vaihtoehtona sitten olisikin yksin eläminen.

Tekee hyvää kun joku ravistelee vähän, puistelee vanhoja asenteita ja luuloja pois. Miksi se olisi huono vaihtoehto? Siis miehelle, jolla on täydellinen talo, täydellisesti viherkasveja ja keittiötä myöten sisustettu ja varusteltu, makuuhuoneesta puhumattakaan.

En osaa päättää onko se jotenkin sääli - siis meidän naisten kannalta, vai kolahtiko ajatus että joku mieskin voi olla niin täydellinen. Ei vain nainen. Äsh, ehkä ymmärrätte mitä ajan takaa.

Myös herraseurue oli positiivinen yllätys. Muunkin kuin konjakkimerkin suhteen. Kuvitelmat siitä että meillä täällä maalla olisi jotenkin leppoisampaa väkeä saa nekin heittää romukoppaan. Ei taatusti meillä olisi vastaavien kilometrien ja turhien passitusten jälkeen ollut niin hyväntuulista ja päivän antiin tyytyväistä porukkaa.

Opiskelu sitten, täyttä tervanjuontia. Kuten tytär totesi "mihin se kympin tunnollinen pinko on hävinnyt?". Kun tietäisikin!

Onneksi tenttiosuus on jo suoritettu, enää pistellään muutamat piikit, ja käydään pari päivää opiskelemassa uutta tietokoneohjelmaa.

Motivaatiostahan se kiinni on, halusta oppia. Harmittaa vain mahdottomasti se kuinka vähän kurssikokonaisuuden suunnittelijoilla on tietoa työmme sisällöstä. Ei mikään oppi ja tieto tietenkään pahaa tee, mutta kun kyse on täydennyskoulutuksesta niin kai sen pitäisi liittyä jotenkin päivittäiseen työhönkin?

Jos vuosi alkoi uudella, niin myös jotain vanhaa päättyi. Eilen teimme viimeiset viljakuormat, aittaan jäi enää vähän kauraa linnuille ja jäniksille. Isännän eläkkeelle jäämisen piti olla helpotus - kuka niitä pölyisiä ja likaisia hommia, öljyisiä koneita ja savisia saappaita jäisi muka kaipaamaan?

Arvatkaa vaan naurattiko meitä ollenkaan!

Joskus 15, tai vielä kymmenenkin, vuotta sitten suunnittelimme monenlaisia muutoksia kun tämä aika viimein koittaisi. Pääsi kuitenkin jotenkin yllättämään. Tai sitten elämä on yllättänyt meidät, vienyt rohkeuden mennessään.

Voi se olla järkikin, joka on lisääntynyt, ja koventanut ääntään. Onko sekin jotenkin sääli?

Maisemakin on muuttunut, sitä kaivattua lunta on viimein satanut. Ensin se oli mahdottoman mukavaa ja ihanaa. Nyt sitä on tullut jo niin että puut painuvat sähkölinjoille, auraajat tuskailevat tukkeutuvien linkojen kanssa, ja pyöräilystä on tullut turhan jännittävää. Jännittävän näköisiä ovat myös urat joita mäyrikset jättävät metsään.

Kaunista se kyllä on vieläkin!

Lumessa mönkiminen tekee myös nälkäiseksi, on huolehdittava ettei yhtään nappulaa jää syömättä. Voi toki myös olla että mäyriksillä on huoli tulevasta , tällä humputteluvauhdilla saakin ruveta tutkimaan pussin pohjia.

Mistä tulikin mieleen, jokohan olisi aika alkaa tyhjentää pakastimien sisältöä? Saattaisi löytyä jokunen sienirasia ja mustikkapurkki sieltäkin.

Mukavaa viikonloppua!

Muutaman päivän olen pyöritellyt mielessäni Pakinaperjantain ajankohtaista aihetta - tätä hain, mitä sain. Ja koettanut muistella mitä mielessäni liikkui vuosi sitten. Toki vuoden vaihtuessa muutenkin summaa menneen vuoden annin, tai päätyy jopa vähennyslaskun puolelle.

Hainko oikeastaan muuta kuin rauhallista ja tasaista vuotta? Välivuotta, johon ei tarvitsisi ihmeempiä tapahtumia kertyäkkään. Voimien kasaamisvuotta.

Lupauksia en ainakaan tehnyt. Kokemuksesta tiedän olevani mestari keksimään tekosyitä, ja selittelemään itselleni miksi ne alunperinkin olivat turhan hätäisesi päätettyjä juttuja.

Tavoitteita vuoden suhteen toki oli, ja aika moni niistä ehtikin toteutua. Osa kirkkaasti, osa rimaa hipoen. Osan siirsin suosiolla tälle vuodelle, ehkä nyt on parempi aikakin niille.

Tai sitten ne eivät enää niin tärkeiltä vuoden mittaan tuntuneetkaan. Kun yhteen aikaan riitti selviytyminen aamusta iltaan, ja läpi pitkien muistojen ja painajaisten täyttämien öiden, ei itseltään enää lisää ihmeitä vaadi.

Toiveita minulla oli paljonkin. Lottovoitosta käyttövaliokoiraan, ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Enimmäkseen kuitenkin ihan pikkujuttuja, maailmanrauhan ja talouden tasapainon kaltaiset jätin niille joilla on paljon vahvempi usko.

Mitä sitten sain? Vuoden täyttä vuoristorataa.

Ja minä ihan vilpittömästi olen lapsesta asti inhonnut kaikkea tivoli- ja huvipuistomeininkiä!

Huippukohta olivat tietysti tyttären häät - hienoja tapaamisia, tunnelmia laidasta laitaan, ja tietenkin iki-ihana hääpari. Aamuöinen uinti pitkin kuun siltaa, saunan terassilta kantautuva nauru ja laiturilla höyryävät saunojat - yhdessä jaettu ilo.

Mukavia juhlia oli toki muitakin, sisarentyttären häistä ihan ekstempore koolle kutsuttuihin lähisuvun pikkujouluihin. Niin ja vietettiinhän kesällä mahtavat 100-v juhlatkin!

Talvi meni lumessa kahlatessa, kevät alkoi myrskyisästi. Pahakin kompurointi oli hyvin lähellä, kai nyt jo uskaltaa luottaa että kaikki vanhat, turhaakin aukirevityt haavat ovat melkolailla parantuneet.

Kesä oli yhtä hellettä, kukkia ja mustikoita. Ja taas kerran ylhäältä lujaa alas.

Syksyn ja alkutalven uutiset ovat vuoroin hyviä, vuoroin huonoja. Enkä vieläkään tiedä mihin ne päättyvät. Olen miettinyt niin että välillä yöunetkin ovat kadonneet, mikä sekin on kyllä täysin turhaa.

Tähän asti kaikki elämässäni on aina lopulta loksahtanut kohdilleen, jostain on aina löytynyt, usein hyvinkin yllättävä, suunta lähteä ja uusi ovi avata. Miten ihmeessä nyt on niin vaikeaa luottaa tähän?

Sain toki myös loppusyksyn lomaani niin upeat ilmat etten vuosiin vastaavia muista. Enkä varmaan vuosiin olekaan kulkenut niin paljon metsiä ristiin rastiin kuin silloin kuljin.

Ja mikä tärkeintä, ehdin myös pysähtyä aina kun siltä tuntui.

Mitä sitten tältä vuodelta odotan ja toivon?

Tietenkin sitä että läheisilläni olisi kaikki hyvin, sitä että omat asumiskuvioni järjestyisivät, niin ettei kaikkea arjessa täytyisi pistää uuteen uskoon.

Ja jotain niin järjetöntä etten edes kerro.

Oikein hyvää alkanutta vuotta teille kaikille!

Maanantaiaamuna päätin viikon työputken. Katselin säätiedotuksia ja päätin ehtiä metsään pariksi päiväksi.  Aamuhämärästä iltapimeään siellä menikin, toisena päivänä oman koiran kanssa, toisena tuomaroimassa hirvikoetta.

Metsässä kulkiessani mietin lähestyvää joulua. Mitä kaikkea pitäisi vielä ostaa, tehdä, paistaa ja puunata. Mietin miksei tuntunut yhtään jouluiselta - ei kai se pelkästä lumesta ole kiinni?

Tuntui vain väsyneeltä ja surulliselta.

Sitten havahduin. Missä määrätään miltä jouluna pitäisi tuntua, ja mikä on se ainoa oikea joulumieli? Mitä siitä jos nyt olikin vasta, tai jo, tiistai - enhän minä pukkia tai lahjoja odottanut, vaan jotain ihan muuta.

Joulurauhaa - rauhaa pysähtyä muistamaan, menneitä jouluja, niiden viettäjiä. Mitä siitä jos muistot tuovatkin surua mukanaan.

Mitä siitä jos kaapin ovet ovat pesemättä, pyykit silittämättä ja kauppalappu laatimatta.

Ilma oli raikasta, helppoa hengittää. Tyyntä ja rauhallista, ei liikenteen hälyä, vain yksinäinen korppi ohilennollaan.

Ja sitten aurinko tuli esiin. Kohta taivas olikin lähes pilvetön.

Sammal oli pehmeää kulkea, kauniin vihreää.

Mitä siitä jos unen rajamailla muistin mitä unohdin ostaa, mitä siitä jos oli noustava tarkistamaan uunivuokatilanne, mitä siitä jos huolehdinkin alkuvuoden tiiviistä työtahdista opiskeluineen.

Jostain pilkahtaa aina valoa.

Ja jostain löytyy aina pieni hetki aikaa pysähtyä nauttimaan siitä.

Valoisaa ja rauhallista joulun aikaa teille kaikille!

Minä menen vielä pyyhkimään ne kaappien ovet.

Nyt on kuulemma kaamosaika, ankeaa ja valotonta. Harmaus ja pimeä eivät minua haittaa, pidän niistä. Toki myös valosta, varsinkin vapaapäivien aamuhetkinä. Kuvat maanantailta, mäyräkoirat haistelivat yöjälkiä, minä ihailin auringon nousua.

Eipä se tosin kovin korkealle ehtinyt. Sen verran näyttäytyi että ehti värjätä taivaan.

Auringon jälkeen satoi vettä, veden jälkeen sivutiet ovatkin nyt peilijäässä. Ja polkupyörän nastarenkaat edelleen kellarissa.

Jossain jemmassa ovat myös laskutaitoni, tai sitten tähän täydennyskoulutukseen liittyvät läksyt vain tökkivät muuten. Se keljuttaa, sillä selvisin sentään aikoinaan kaupallisen matematiikan tenteistä helposti läpi.

Myrsky taas ei liity säähän mitenkään - vaikka onkin oikein aurinkoinen persoona. Muistipa vain blogikavereitaan tämmöisellä mukavalla kuvalla. Kiitos Myrsky!

Kuvaan liittyi myös muutama kysymys. Vastaan siis Myrskyn kamujen, eli meidän mäyristen, puolesta.

1. Mitä toivot Joulupukilta?

Hetkinen, mikäs se pukki taas olikaan? Siis paketteja - no, mitä tahansa syötävää! Kinkkua ja maksalaatikkoa meillä kai onkin, mutta ei niitäkään voi koskaan saada liikaa. Eikä pipareita, eikä keksejä, eikä....

2. Paljonko painat? Tämä on hyvä tietää näin ennen joulua...

8 kg, 9 kg ja 12 kg. Eli varaa on syödä vielä vaikka kuinka. Mitä, eikö muka?

3. Mukavin lelusi?

Kaikkein mukavimmat on pistetty piiloon. Mutta mitä isompi pehmoeläin, ja mitä enemmän täytettä, sen parempi! Makuupussi on myös tosi hauska. Vinkuleluista ei ole mihinkään, ne hajoavat heti. (Onneksi)

4.Paras herkkusi?

Mistähän aloittaisi? Hirven liha ja luut, maksalaatikko, piparit, koiran keksit, nenäliinat, sandaalit, puruluut jotka saa narrattua kaverilta, viinirypäleet, mustikat suoraan varvuista, oikeastaan ihan kaikki ruoka on herkkua! Niin ja pupujen papanat, vaikka ne täytyykin syödä salaa, tai olla tosi nopea.

Näillä eväin joulua kohti. Ja Panadolin voimin, isäntä poti kuumeen, minulle jäivät sitten nuha ja köhä. Jaettu se on pienikin harmi. Moneen vuoteen onkin ensimmäinen flunssan tapainen tauti, toivottavasti jo voiton puolella.

Mukavaa viikon jatkoa!