Pulleat huulet eivät ole minun juttuni, botoxia sun muita myrkkyjä ei tosiaan ole tarpeen käydä ottamassa. Sen totesin vilkaistessani eilen aamusta peiliin. En toki niiden kannalla ole ennenkään ollut.

Heinän ajoa varten täytyi saada kärrit perään, ja vaikka tasan tarkkaan tiedän mihin reikään sokka tulee niin tietysti sinne piti varmuuden vuoksi myös kurkistaa. Pörriäisillä oli pesän teko tai muu kokoontuminen meneillään eivätkä ne vierailustani pitäneet. Yksi tuikkasi keskelle alahuulta.

Isäntä jäi vain ällistyneenä tuijottamaan perään kun syöksyin mäkeä alas huulta viilentämään. Onneksi en ole allerginen enkä erityisen herkkäkään minkään ötökän pistoille.

Aamupäivä tuijoteltiin taivaalle ja hikeä pyyhiskellen päätettiin ajaa heinät sisään vasta iltayöstä, sään viilennyttyä. Tummat ukkospilvet pistivät meihin kuitenkin liikettä jo iltapäivästä.

Vanhanakin nähtävästi oppii jotain. Vinttisiltaa peruutellessa en saanut peräkärryjä yhtään kertaa linkkuun! Ajoin aikanaan kuorma-autoa, olen kohtalaisen hyvä peruuttamaan, vaan mikä ihme siinä on etteivät traktorin peräkärrit koskaan päädy ihan sinne minne pitäisi!

Kai se täytyisi vain kerran järjestää naapureille hupia ja keilarata tyhjälle pellolle.

Tänä vuonna luotan taas isän peruihin eli Tarja Ylitaloon. Viime kesänä ei mansikkamaalle semmoisia virityksiä saanutkaan jotka olisivat pitäneet Esterin (koira) poissa, nyt se on tarhassa joten kokeilen taas vanhaa niksiä. Kasettinauhaa viritellään ympäri mansikkamaata, vähän koholle ja niin että se liikkuu tuulessa.

Huolellisesti viriteltynä pitää myös kaksilahkeiset poissa, tai ainakin kuulee jo kauas kun ovat herkuttelemassa.

Aamulenkillä herkuttelimme metsämansikoilla Esterin kanssa, omat vasta punertavat toiselta kyljeltä.

Tällä viikolla on siis ollut kukkia, mehiläisiä, heinälatoa ja romantiikkaa. (Sen romantiikkaosuuden jätän kertomatta sillä siskoilla on luultavasti villi mielikuvitus koska he aina aloittaessani toteavat että kiitos jo riittää.) Aurinkoa ja lämmintä.

Voiko enää muuta toivoakkaan?

Isännän mielestä kyllä toki. Lihapullia ainakin ensialkuun.

Aurinkoista viikonloppua!

Molemmat tulevat tarpeeseen. Huomenna paalataan kelien salliessa, taivasta ja säätiedoituksia on hartaasti tähyilty. Yöjakso olikin aikamoisen vilkas, viimeiset kun sai nukkumaan kyselivät ensimmäiset jo kahvia. Ja vaikka osa nautti lämmöstä haittasi se toisten unta ja vointia.

Kasvimaakierroksella totesin tehneeni täysin turhaa työtä härkäpapujen kanssa. Ne vihoviimeiset jotka vain viskoin kasvimaan laidalle kasvavat hienosti, pellolla sen sijaan ruokailee tyytyväinen rusakkolauma.

Kiikareilla seurasin ja ajattelin että varttukaapa vaan, syksyllä katsotaan. Isäntä vain nauroi ja totesi että riistapeltohan se papereidenkin mukaan on.

Muuten olen kastellut ja katsellut kukkia, vesiheinän seasta penkonut palsternakan taimia ja nauttinut puhtaista matoista. Pesupaikalla on ollut hiljaista, ylipursuavasta roskiksesta päätellen likaisia mattoja on ollut kyllä muillakin. Kai ne tyhjät pullot ja muut roskat on mukava asetella siihen kasan huipulle ja roskiksen viereen, ajatella että kai ne joku joskus siitä siivoaa.

Niin ja olenpa päässyt vähän taiteilemaankin. Isäntä sai pari pulloa jodia, se kuulemma tehoaa hevosten nivelten ohella ihmisiinkiin. Sitä ei suinkaan levitetä kauttaaltaan vaan raitoina pitkin ranteita, pumpulipuikolla kieli keskellä suuta. Jos näette miehen jolla on kiemuraisia koukeroita käsivarsissaan niin isäntähän se.

Saattaa kyllä pitää ne tänään piilossa, ei oikein arvostanut taiteellista yritystäni luovuudesta puhumattakaan.

Huomenna riittää että on riski ja saa heinäpaalit katon alle.

Samaa tahtia ilmojen kanssa ovat lämmenneet meillä isännän kanssa tunteet. Kohteena tosin on kone, se pieni ja varmatoiminen miniläppäri jonka sisko kiikutti meille hätäensiavuksi oman hajottua.

Vuosia olemme sietäneet sen ettei nettiin aina pääse, tai että yhteys välillä itsekseen katkeaa. Nyt tämä pieni ihme mokkuloineen - vai mikä se Elisalla onkaan - toimii heti ja silloin kuin pitääkin. Isäntä oli täysin myyty kun selvisi että tekstin saa suurennettua, säästyy siis jo uhkaamassa olleelta kaupunkireissulta ja optikkokäynniltä.

Koirat tosin alkuun ihmettelivät että mikä mies se sohvalle änkesi kanssamme kunnes tunnistivat raviselostajan äänen ja hoksasivat että tässähän vietetäänkin laatuaikaa yhdessä koko ilta.

Muutenkin olemme tarjenneet hyvin. Minä porkkanamaalla, isäntä pihaa niittäessään. Olen jo joutunut toppuuttelemaan ettei me kai mihinkään pihakilpailuun olla ilmoittauduttu, riittää se vähempikin touhu.

Yhtenä aamuna isäntä istui rappusilla ja mietti miten hienon ja pitkän kukkapenkin ajotien varteen saisi. Joko mies on vanhemmiten pehmennyt tykkänään tai sitten laski että sekin ala olisi nurmikon ajosta pois.

Onneksi paras istutusaika on jo ohi ja heinätyöt alkamassa, pysyy joku tolkku pihan suhteen.

Tomaattien suhteen ei pysynyt, niitä on nyt kasvihuoneen lisäksi joka seinustalla ja kaikissa vähänkin isommissa ruukuissa ja ämpäreissä.

Jos isäntä on ihastunut Elisaan niin itse olen puolestani viestitellyt yhden Tapion kanssa. Valokuvista oli kopiot, sähköposteista ei. Kuvittelin että vanhat saa luettua toiseltakin koneelta, vaan eipä onnistukkaan. Eikä löydy osoitteistoakaan.

Tämä Tapio on kyllä mukava ja avulias mies, ja vastaa kiitettävän nopeasti. Toivottavasti niin että minä (tai sisko) ymmärtääkin ja viestit löytyvät.

Jälkiviisaana on helppo todeta että tulostaahan ne olisi pitänyt, ei vain tullut mieleen. Ainakin ne pojan viimeiset viestit.

Ne muut sitten? Niitä lukemalla palautui aina mieleen kuinka huolettomia ja hilpeitä me ennen tyttären kanssa olimme. Ja kuinka paljon kyyneleitä viesteihin myöhemmin sisältyi.

Kyyneleitä ja äärettömästi lohtua. Yhteisiä kysymyksiä ja hapuilevia vastauksia, muistoja ja mielikuvia. Niistä viesteistä löytyi pikkuhiljaa palaava toivo, ilo ja rauha.

Niistä viesteistä kasvoi surun pitkä ja mutkainen polku.

Minkä tähden tuntuu ettei riitä vaikka sen on kerran kulkenut, miksi sen kartan haluaisi silti niin tarkkaan tallentaa?

Miltä tuntuukaan ihmisistä jotka menettävät tulipaloissa aivan kaiken?

Jos menikin juhannusaatto mukavissa merkeissä niin seuraavana päivänä hikoilutti ja tärisytti. Levottomina kuljettiin isännän kanssa ympäri huushollia ja mietittiin että kaupat aukeavat vasta sunnuntaina. Miten ihmeessä sinne asti selvitään?

Erehdyin mainitsemaan kesken perunan syönnin että siskolta saisi kyllä, kunhan vain itse hakisi. Lautasetkin jäivät pöytään, niin kiire isännälle tuli.

Eihän me tietenkään yhdellä käynnillä saatu tarpeeksi tavaraa, oli pakko soittaa vielä toisellekkin siskolle. Nauroi kun houkuttelin käymään raparperipiirakalla ja kukkien taimilla, vasta kummitytön tapaaminen oli tarpeeksi hyvä syy tulla tänne asti.

On meillä varmaan ollut ennen tietokonettakin jotain harrastuksia, ei vain siihen hätään tullut mieleen. Isäntä vähän mökötti kun erehdyin siskonmiehelle sanomaan että ihan perhesovun vuoksi me sitä uutta näyttöä lähdettiin hakemaan. Niinkuin meillä muka riideltäisiin!

Unohti että kyllä, mykistyneen tietokoneen takia kaukosäätimestä, sohvasta ja siitä kumpi on parempi mölkyn pelaaja.

Noin muutaman esimerkin mainitakseni.

Tiedä sitten millaisia laskuja perässä seuraa, mutta meillä on nyt siskolta lainana miniläppäri ynnä nettitikku, ja kiitos vävyn, jollain lailla monista osista koottu silloin tällöin toimiva pöytäkone.

Sillä yksi erittäin oleellinen osa kuulemma puuttui, eikä sitä sunnuntaina siihen hätään mistään saatu.

Tänään saisi, vaan asentajat häipyivät kaupunkiin varmempien ansioiden perään. Eikä siellä varmaan edes kysellä niin paljon, niin tyhmiä, eikä touhoteta selän takana niinkuin täällä.

Toki pyhinä muutakin tehtiin kuin surtiin hajonnutta konetta, me tyttären kanssa ainakin. Takapiha on kukkia täynnä, viimeiset taimet istutettiin vanhaan hiiligrilliin kun ruukut loppuivat. Samettiruusut näyttävät siinä ihan mukavilta.

Jollei tytär muuta olekkaan minulta perinyt niin rakkauden kukkiin ja metsään, ennakkoluulottoman mielen ja taipumuksen eksyä aina poluilta sivuun. Niinhän me taas koirien kanssa iltalenkillä rämmimme läpi muutaman pusikon ja kivisen rinteen, lupiinipuskien ja kuraojan. 

Onneksi yöt ovat valoisia eikä vettäkään satanut paria pientä kuuroa enempää.

Jahka koneet taas pelaavat - ja saan ängettyä isännän muualle - tulen kurkistamaan miten teillä muilla on juhannus sujunut.

Aurinkoista viikon alkua!

Leppeää ja mukavaa Juhannusta kaikille!

Kuva on otettu yövuoron jälkeen aamulla, eli keinu oli kallellaan, en vielä minä.

Sutaisin isännän huushollin kuntoon vain pikapikaa. Tummien pilvien tähden tuli kiire juhannustaikojen tekoon. Ruishalmeen sijaan kävin kiertämässä monimuotoisuusviljelmän.

Härkäpapu on itänyt. Koska kierroksen tarkoitus ei ollut ylkää nähdä eikä pelotella tulkitsin taimet niin että sitkeys kannattaa tänäkin kesänä. Tai ettei niin toivotonta hommaa josta ei jotain tulostakin..

Muusta itävyydestä ei niin väliä. Paitsi tietysti koirien kohdalla.

Pikaisten päiväunien jälkeen kasasin grillit takapihalle. Grillaan harvoin ja onnistumisaste vaihtelee aikalailla, yleensä paras hiillos on vasta tiskausvaiheessa. Ajattelin että jompikumpi, sähkö tai hiili toimii hyvässä lykyssä aikataulujen mukaisesti. Sähkö toimi, sadekuuro sammutti hiilloksen.

Hyvin maistui tyttärelle ja vävylle, näille juhannusvierailleni. Ja mustat reunatkin kelpasivat mainiosti koirille. Sain ne melkein salaa nypittyä poiskin.

Vain pari kertaa tytär joutui toteamaan "voi äiti!". En ole koskaan suihkutellut shampanjaa joten takapihan betonille pudonnut siideritölkki teki minuun vaikutuksen.  Se jäikin illan ainoaksi, siis se siideri mitä purkista saatiin pelastettua.

Tytär jätti meille isännän kanssa vanhemman koiran hoitoon, itse lähtivät kavereille yökylään. Ja mitäs me, tunnolliset ja kunnolliset hoitajat, pissitimme tietysti koiran pikapikaa ja hyppäsimme autoon.

Meiltä isännän kanssa kesti vuosia oppia pyhien vietto, tai oikeammin oppia puhumaan tarpeeksi suoraan mitä niiltä odotimme ja tekemään kompromissit sen mukaan. Suurin osa juhlapyhistä menee minulta töissä joten nyt mietimme että kai sitä johonkin lähdetään.

Vanhan, tutun kaavan mukaan mentiinkin. Ensin toinen jahkailee, kyselee että minkä ihmeen takia ja minne, ja vauhtiin päästyään innostuu itsekkin. Jopa enemmän ja pitemmälle kuin minä.

Nähtiin meri, nähtiin joki ja järviä. Ja paljon viljapeltoja, joiden orastuminen ja ruiskutukset tottakai kiinnostivat.

Nähtiin hienosti hoidettua maaseutua, rapistunut, kutistunut kirkonkylä, monta iloisesti palavaa ja savuavaa kokkoa ja hytisevää juhlakansaa niiden ympärillä.

Poikettiin tutun metsämiehen pihassa ja pahoitellaan taas loppuvuosi ettei tälläkään kertaa rohjettu mukaan karaoken ihmeelliseen maailmaan.

Kotona pistettiin lisää villapaitaa päälle, makkarat mikroon ja kaadettiin oikein sokerillista Fantaa kyytipojaksi. Sekä pissitettiin koira joka mulkoili meitä hieman paheksuvasti ennenkuin sai oman lenkinpätkänsä.

Ai kuinka mukava aatto meillä oli! Toivottavasti teilläkin.