Aamulla oli pakkasta -16, liian kylmää laskea hirvikoiria irti. Isännän mielestä kylmää myös kaikkeen muuhunkin ehdottamaani. Mäyräkoirien mielestä taas reilussa tunnissa sai tarpeeksi liikuntaa tälle päivälle. Minusta ei, joten kaivoin sukset esille.

Mono hajosi jo alkumatkasta, onneksi sentään vielä tiellä. Kaapin perukoilta löytyi vanhat tallukat. Jollei umpihankihiihtoa niin kahlaamista sitten. Näillä kulmilla lunta tosiaan on, kohta viime talven verran.

Toiset kantavat isommankin kuorman, toiset lyyhistyvät sen alle.

Toiset säilyttävät tyylinsä ja ryhtinsä olosuhteista huolimatta.

Tai kurkottavat tomerasti ylöspäin vaikka helmoihin olisi kertynyt raskas kuorma.

Joku katsoo parhaaksi mennä piiloon, ja piilottaa sinne eväätkin.

Toisinaan polku on leveä ja selkeä.

Toisinaan täytyy kumartua päästäkseen eteenpäin.

Ja kun tarpeeksi on kumarrellut ja katsellut tallukoitaan voikin taas kääntyä katsomaan ylöspäin. Ihan kuin aurinkokin olisi yrittänyt näyttäytyä.

Tulin kotiin, paistoin merilohta torvisienikuorrutuksella ja totesin että nyt minunkin mieleni on ihan pyhäinen.