Yhtenä päivänä erehdyin kävelemään peilin ohi lasit nokalla. Tiedättehän, semmoisen korkean joka näyttää kaiken päästä varpaisiin. Ei siinä vielä mitään, mutta peruutin ja katsoin uudestaan, pitkästä aikaa vähän tarkemmin.

Virhe! Missä ihmeen välissä sisäinen ja ulkoinen minäni olivat noin pahasti lähteneet eri suuntiin? Ja ihan salaa.

Mihin se blondin uhkea, paksu harja oli hävinnyt, ja mistä tuo omituisen kirjava joka suuntaan harittava sotku oli peräisin?

Naama menetteli, mutta joku kummallinen nuukuus rasvapurkin äärellä oli iskenyt aina heltan kohdalla. Otsatukka peitti kyllä yläkurtut, huiviinko se olisi turvauduttava alaosan kanssa?

Ei niitä ennen tarvittu kuin joskus sunnuntai-aamuisin. Tai no, navetalla tietysti.

Ehkä sivukuva olisi parempi.

Kuvusta päättelin että tämän kesän tunikamuoti saisi jäädä pysyväksi. Jotenkin tuntui että pyrstön mallikin oli muuttunut, maan vetovoimaa voisi syyttää jos uskottelisi sen vaikuttavan myös leveyssuunnassa.

Kintut olivat kyllä vielä mukavan sutjakkaat, mutta vaativat ehdottomasti deniereitä entisten 15:sta sijaan 50. Näki kyllä että kuopsuteltu oli. Siellä sun täällä.

Tässä vaiheessa isäntä tuli ja ihmetteli että mitä se tuo keikistely oikein meinaa. Sanoi että kyllä sie vielä komee oot ja onks perunat jo kypsiä. Ja toit sie kaupasta mitä?

Huokaisin ja muistelin aikaa kun kukkolaumassa sai aikaan kuhinaa muullakin kuin läskisoossin tuoksulla.

Mistä tulikin mieleen että aika laiskaa se tämä nykyinen ruopsuttelu ja pesiminen oikeastaan oli, eipä paljon pörhistelty puolin tai toisin.

Vielä muutaman minuutin kestää kypsyä vastasin isännälle.

Kuulostelin äänen kaikuja, ja pakko se oli todeta.

Tästä tipusta oli tullut ihan selvä kalkkuna!