Muutin kotoa ollessani 16, ensin opiskelemaan ja sitten vanhaan mökkiin kotini lähelle. Sen omistajapariskunta muutti palvelutaloon eikä raatsinut myydä mökkiä, vuokrasi mielummin minulle, maitopaikan tutulle tytölle.

Lasten isä oli minua vanhempi, ehtinyt säästää nuukasti eläen jo hyvin. Hän osti mökin ja siihen sitten rakensimme punaisen tuvan, perunamaan ja puutarhan. Niin ihanan että moni kysyi eron jälkeen miten ihmeessä raatsin sieltä lähteä.

Voi, helposti! Ei se ollut minun vaan miehen, kuten hän usein muistikin mainita.

Mukaani otin pakastimen, sohvan ja pari mattoa vaatteiden lisäksi. Miten kevyeltä tuntuikaan, ja kuten isäni sanoi, kodikkaalta, pienessä kaksiossa lasten kanssa.

No, tilaa tarvittiin lisää ja vuosia asuttiin reilua sataa neliötä. Ensin muutti tytär opiskelemaan muualle, sitten poika. Tuntui hassulta kulkea yksin kahden kerroksen väliä, ja maksaa vielä siitä aika reilusti. Joten taas kaksioon, rivitaloon mummojen keskelle lähelle keskustaa.

Silti kaikkina näinä vuosina nähtävästi jossain on itänyt ajatus talosta jossa olisi tilaa, eikä naapuria ihan seinän takana. Ja kun tähän on muuttamassa mummo joka puolestaan väsyi portaisiin nousi ajatus talosta taas mieleeni.

Talon johon olen muuttamassa omistaa säätiö. Sitä ei siis voi myydä, pitkäaikaisen vuokrasopimuksen tekevät kyllä mielellään. Kunhan se remontti viimein saataisi valmiiksi, tai edes kunnolla alkuun.

Koko kesän totesin omistajalle ettei tässä kiirettä, sitten syksyllä vasta kun loma alkaa tulee muutto ajankohtaiseksi. Nyt on se loma ja syksy, muuttaa pitäisi.

Olinkohan liian luottavainen ja maltillinen, olisi pitänyt nähtävästi soitella ja hoputtaa useammin. Huomenna selviää missä mennään.

Tuntuu että muutosta kantaa puolestani aika moni huolta, tai lähinnä siitä ettei mitään näytä tapahtuvan.

Onneksi telepatia toimii myös toiseen suuntaan. Sisko tienpäältä aavisti että täällä on paitsi työvuoden jäljiltä yllättävän väsynyt sisko myös hyvin takkuinen alku pakkaamisella.

Tehtiin iso kuorma jäteasemalle vietäväksi, se kun on avoinna vain kerran viikossa muutaman tunnin. Selvisi myös että siskolta löytyy ylimääräinen auto jos tarvitsen.

Kaikki tähän astiset muuttoni ovat sujuneet vaivattomasti ja nopeasti, vain tämän kanssa en tunnu pääsevän edes alkuun.

Tähän kotiin liittyy liikaa muistoja, tämän kodin kaapeissa on liikaa vaatteita joita kukaan ei enää tarvitse.

Pojan kuoleman jälkeen olen elänyt vain päivän kerrallaan. Nyt täytyisi kurkottaa pitkälle huomiseen.

Pojan kuoleman jälkeen rutiinit ja tutusti toistuvat päivät ovat kannatelleet minua. Nyt pitäisi rakentaa ne uusiksi.

On tosi vaikeaa myöntää että joskus tuntuu ettei millään jaksa tai pysty. Ainakin jos on aina tottunut jaksamaan ja pystymään.

Joten kiitos sisko, nyt on ainakin aloitettu.