Miten täällä oli näin pimeää? Missä lamppu oli, miten sen katkaisija oli noin oudossa paikassa? Ja huone, mikä paikka tämä oikein oli?

Vähän kerrassaan muisti palaili, ja sen myötä harmi täytti mielen. Sänky natisi, hyi miten kylmältä sen metallinen reuna tuntui kun varovasti laski jalkoja maahan. Pois täältä oli päästävä. Heti.

Ne kävivät eilen, toivat kukkia ja viinirypäleitä. Hymyilivät maireasti ja kilpaa kehuivat miten hyvä hänen nyt oli. Niinkuin ne mitään tietäisivät. Sitä yhtä miestäkin väittivät Reinoksi, kai hän nyt Reinon tiesi ja muisti miltä tämä näytti. 

Varovasti hän kurkisti ovesta, mietti mihin suuntaan lähtisi. Veti äkkiä päänsä pois. Taas se ukko kulkea rahjusti käytävää, kaikenlaisia sitä tänne otettiinkin. Se käytti samaa vessaa, iletti sillä se ei takuulla pessyt käsiään. Tai jos pesi niin pyyhki toisten liinoihin, hän kuljetti aina omaa varuiksi mukana, rollan korissa vaatteiden kanssa.

Tiedä kuka nekin muuten veisi, pyykkiin hän ei ainakaan niitä antaisi. Hävittäisivät vain niinkuin sen vihreän liivihameen. Kyllä hän muisti tarkalleen millainen se oli, kehtasivatkin väittää ettei hänellä muka semmoista enää ollut.

Jalkaan sattui. Ne sanoivat ettei tarvinnut yrittää yöllä ylös, tunkivat housut vaippoja täyteen. Vaippoja, hänelle! Niinkuin hän nyt housuihinsa kusisi, ei ikimaailmassa.

Nälkäkin oli. Niiden ruoka maistui oudolta, ja vielä oudompaa oli istua pöydässä ja katsella miten toiset söivät. Ne pistivät esiliinat eteen, suorivat kuin lapsille, ja lykkäsivät voileivän ja vellilautasen, vassokuu vaan.

Oli muutenkin outo olo. Se johtui varmaan niiden lääkkeistä, mitä lie myrkkyjä antoivat. Väittivät että lääkäri määrännyt. Lääkäri! Ei hän lääkäriä ollut vuosikymmeniin nähnyt tai tarvinnut. Tätä menoa tarvisi, kyllä täällä niin huonoon kuntoon meni.

Onneksi hän ymmärsi piilottaa niiden tabletit nenäliinaan ja työntää villatakin taskuun.

Nyt oli hiljaista, vaan eipäs ollut illalla. Ne kävivät aina nykimässä häntä peiton alta pois, pyytelivät toisten kanssa laulamaan ja elokuvaa katsomaan. Ei hän niiden lauluista tai kuvista perustanut, ne olisivat lykänneet hänet istumaan taas siihen nurkkaan. Hän oli aina tottunut istumaan nokka töllöä kohti, ei kenottamaan jossain ikkunan pielessä kuunnellen jonkun vieraan höpisevän omiaan. Ja kaikenlaisia ne lauloivatkin, joutavaa rillumareita vaan.

Ne sanoivat että huomenna on sauna. Hän ei kyllä menisi, missä tässä likaantuikaan kun eivät edes töihin päästäneet. Nytkin käväisi huoli mielessä, olikohan kaikki varmasti hoidettu ja muistettu. Kyllä ne koko ajan edestakaisin menivät, nauroivat ja kälättivät mennessään, vaan kuka niiden touhuista tiesi.

Lupasivat ne saunan päälle sentään konjakkihömpsyt antaa. Hyvähän niiden oli luvata, hänenhän se pullokin oli. Mitä lie supisseet pojalle, ihan vihaksi pisti kun poika sitten rykien selitti että parempi kun pistetäänkin se äitin pullo tuonne lukkojen taa talteen.

Hän kääntyi kannoiltaan, raahusti vaivalloisesti kaapille ja alkoi mättää vaatteita kassiin. Pois täältä oli päästävä, heti paikalla. Miten ihmeessä hän oli suostunut niiden juoniin, uskonut ettei yksin enää kotona pärjäisi.

Kaikenlaisia virheitä sitä ihminen eläissään tekee, vaan harvoin hän näin pahasti oli antanut itseään narrata. Pirssi pihaan ja markat kouraan, hän lähtisi nyt!