Inventaarion ja harkinnan, mitä tarvitsen, mitä en. Mitä pakkaisin mukaan ja mistä luopuisin. En aikonut vielä syventyä asiaan vaan sitten posti kantoi samaan kasaan sekä autoverolapun, vakuutusmaksun että parikin katsastustarjousta.

Auto on seissyt syksystä asti isännän autotallissa, katsastuksen jälkeen sillä ei varmaan ole ajettu edes 500 km. Lähti käyntiin ja toimi kuten piti, se testattiin.

Minulla on aina ollut oma auto, ja olen pitänyt ajamisesta. Sitten annoin sen pojan käyttöön opiskeluajaksi, oma työmatka kun samoihin aikoihin lyheni kilometriin. En kaipaa kaupunkiin, ja pääsee sinne linjurillakin. Isäntä lainaa omaansa mielellään, tai kuskaa jos pakko on. Opin että muutenkin pärjään mainiosti.

Miten ihmeessä autokin voi olla tunne eikä järkiasia?

Sitäpaitsi tässä autossa on monta pientä, ärsyttävää ominaisuutta, eikä tämä ole muutenkaan mikään erikoinen kulkupeli.

Mutta tällä autolla poika ajoi, ja peruutti sen lähtövalmiiksi vaikkei sitten koskaan lähtenytkään.

Aiemmin oli mukava ajatella omaa autoa katoksessa, mahdollisuutta lähtöön aina kun siltä tuntui. Ei ole pitkään aikaan enää tuntunut.

Tai tarvinnut. Aikoinaan opin pitämään auton avaimia aina varuilta taskussa. Siihen aikaan öiset tiet tulivat tutuiksi.

Ehkä koko muuttohomma toteutuessaan on vain parasta jättää ihan viime tinkaan jos jumitun jo tähänkin. Pakata kaikki mukaan ja tutkia vasta sitten mitä tulikaan kerättyä matkaan.

Vai pitäisikö sittenkin saattaa jo aloitettu loppuun, heittää pois kaikki se mitä kukaan ei enää käytä? Päättää se mikä jostain syystä jäi puolitiehen.

Toisaalta, ei tällä minun matkallani mitään aikatauluja tai ennalta suunniteltuja etappeja ole.

Toisin kuin tyttärellä ja vävyllä. Muutto maalle on vihdoin totta, Hervannan vuodet ovat ohi. Ensi viikolla käyn kokeilemassa miltä tyhjän asunnon loppusiivous tuntuu.

Sen tiedän jo miltä tuntuu tyhjä koti.