Meillä oli eilen isännän kanssa, autossa paluumatkalla, ihan voittajan tunnelmat. Hopia ei oo häpiä, ja jollei Ruotsin risteilyn lisäksi muuta voitettukkaan niin ainakin kynnys töpeksiä ja epäonnistua julkisesti madaltui taas kerran. Ja kunnolla.

Sillä vastoin odotuksia kilpailun finaaliin sisältyi myös toimintaosuuksia. Niistä ei sen enempää, kehumista ei paljoa ole enkä muusta kehtaa kertoa.

Pelko ankaran harjoittelun aiheuttamasta ylikunnostakin osoittautui turhaksi, aihealueet tietokilpailuosuudessa olivat täysin muita kuin ennalta kuvittelimme.

Nähtävästi toisilla oli yhtä lailla vaikeuksia kysymysten kanssa sillä niistä saaduilla pisteillä kakkossija sitten meille kuitenkin irtosi.

Lahjakortti reissuun on 4:lle hengelle, isäntä ilmoitti heti ettei hän ainakaan lähde. On kai sitten valittava matkaan lähtijät runsaasta, heti paikan päällä ilmoittautuneesta vapaaehtoisten joukosta.

Tai sitten niistä harvoista jotka sitkeästi jaksoivat taputtaa ja kannustaa meitä rastilta toiselle. Parilla joukkueella oli henkinen valmentajakin mukana, meillä vain tekstiviesti jossa luki "ei paineita kunhan muistatte keitä edustatte".

Kyllä sitten illansuussa maistuikin uni makealle, aamulla ennen lähtöä ehdin peiton alle yövuoron jälkeen vain tunniksi.

Jos päivä meni mukavasti niin yöllä raivostutti sitäkin enemmän. Varoitan, seuraa samaa saarnaa kuin monesti ennenkin, tästä nykyisestä vanhusten hoidosta.

Suostuimme lyhyisiin kesälomiin ja vähäiseen henkilökuntaan koska työnantaja pyhästi lupasi että kaikki, uudetkin asukkaat, olisivat suht hyväkuntoisia. Siis jaloistaan, jotta yksinkin pärjäisi vuorossa.

Me olemme aika hyväuskoinen ja ylioptimistinen sakki.

No, minä tein yöllä kaiken osaamani ja toiset jatkoivat päivällä, vaan ei auttanut, illalla oli laitettava asukas päivystykseen. Kaksikaan kun ei enää pystynyt kannattelemaan, niin ankaraa oli särky ja voimatonta olo.

Ja mitä tekeekään päivystävä lääkäri? Sen sijaan että lukisi lähetteen ja kansiosta selvityksen hoitopaikasta kirjoittaa potilaan saman tien ulos. Rasitusvamma. Kai semmoinen tulee vaikkei muuta kuin makaisi.

Hoitaja soitti minulle ja ilmoitti kotiutuksesta. Topakasti kerroin tietenkin ettei käy, ei ainakaan siinä kunnossa. Pakko kuulemma, mitään muutakaan paikkaa hänelle ei kerta kaikkiaan ole.

Lupasi sitten lopulta että kokeilevat vielä kerran kestääkö hän pystyssä. Jos kestää ja kotiuttavat niin antavat tietysti hoito-ohjeet ja vahvat särkylääkkeet yöksi mukaan.

Tutut ambulanssimiehet puistelivat päitään jo tuodessaan, vielä enemmän kun nippa nappa kaksin saivat vanhuksen sänkyyn.

Ja mitä heillä oli mukanaan? Resepti samalle särkylääkkeelle jota täällä oli tuloksetta syötetty, sekä tieto että hoito-ohjeet ovat koneella.

Harmi vain että meiltä puuttuu se kone, ohjelmasta puhumattakaan.

Suoraan sanoen hatutti aika raskaasti. Ennenkaikkea asukkaan puolesta. Aamulla oli uusi reissu päivystykseen edessä, sillä yön aikana ei todellakaan mitään ihmeparantumista tapahtunut.

Samaan aikaan päättäjät haluavat että hoitopaikoista ja sairaalavuoteista napsitaan muutamat kymmenet säästösyistä pois.

Miten ihmeessä ne saisi hetkeksi laskeutumaan edes samalle planeetalle? No, en tiedä, mutta itse laskeudun päiväksi peiton alle.

Mukavaa maanantaita!