Olen usein kirjoittanut isästäni, kerran myös pakinaperjantaissa.

Meille isä oli täydellinen, joskin sen täysin ymmärsimme varmaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. Ei ehkä monenkaan yleisen mittapuun mukaan, kovasta työnteosta huolimatta meiltä puuttuivat niin auto, uudet vaatteet ja pyörät, matkusteltu ei sukulaisia pidemmälle eikä isällä meille kovin paljoa aikaakaan ollut.

Täydelliseksi hänet teki se miten saimme kasvaa jokainen omaan suuntaamme, vailla paineita ja liikoja vaatimuksia. Ja oli se suunta mikä hyvänsä olimme aina yhtä rakkaita ja tervetulleita käymään.

Vasta muutama vuosi hänen kuolemansa jälkeen selvittelimme viimeiset paperit, tyhjensimme laatikot ja kaapit. Hän oli kerännyt pieneen muovitaskuun muutaman runon ja mietelauseen. Ne kuvasivat paljon myös sitä mitä hän elämästä meille esimerkillään opetti.

"Emme voi välttää sitä että surun linnut lentävät päämme yli. Mutta ei ole tarpeen antaa niiden tehdä pesää hiuksiimme.

Veimme illalla Erkin kanssa tyttären takaisin Tampereelle. Linja-autolla ei raaskittu laittaa menemään,  eväskasseja ja muuta vietävää kun näytti kertyvän niin paljon.

Matkalla katselin hänen kiharoitaan, niitä papalta periytyviä. Katselin ja kuuntelin, ja olin onnellinen.

Hänkin oli antanut lintujen mennä.

Niin haikeaa kuin niiden muuttomatkaan lähtöä onkin seurata, sisimmässään sen silti välttämättömäksi tietää.