Tänään vietämme valtakunnallista itsemurhan tehneiden muistopäivää. Miten sana vietämme tuntuukin tässä yhteydessä niin täysin väärältä?

Tänään muistamme heitä jotka väsyivät tähän elämään, menettivät uskonsa ja toivonsa sen suhteen. Tänäänkin.

Kävelin hautausmaalla ja hätkähdin tajutessani kuinka monta itsemurhaan päätynyttä nuorta lepää meidänkin, pienen maalaispitäjän, hautausmaalla. Tunsin ja tiesin heistä monet.

Muistelin poikaa joka jo pienestä puhui kirjakieltä, pohti maailman ihmeellisyyksiä ja rakasti jalkapalloa. Hän opiskeli ahkerasti, tähtäsi korkealle, ja väsyi viime metreillä, hänkin.

Muistin nuoren pojan, oikeastaan ihan lapsen vielä, joka tahtoi kiivetä tähtiin, lentää enkelin lailla. Hänen viimeiset, ihmettelevät sanansa olivat sattuu, sattuu niin kovasti.

Muistin tytön, entisen työkaverini. Hän mietti opiskelujen aloittamista, mietti miten löytäisi edes jonkin kiinnostavan ammatin, jotain, johon ponnistella. Hän rakasti urheilua, lievästä sairaudestaan huolimatta kulki joukkueen mukana ympäri maata. Mitä hänen unelmilleen tapahtui?

Katsoin kaunista ja erikoista hautakiveä. Nuori mies, lähti lomamatkalle etelään, lähetti kortin nykyiseen työpaikkaani ystävilleen ja nukkui pois, auringon alla. Kaukana kotoa, yksin, hänkin.

Kukaan ei tiedä millaista tuskaa tunsi nuori poika kiihdyttäessään moottoripyörää estettä päin. Kaipasiko hän vuosia sitten tapaturmaisesti kuollutta läheistään, eikö hänkään enää nähnyt kaikkea kaunista ja arvokasta mitä sentään vielä oli jäljellä.

Eikö heillä ollut ketään jolle kertoa, vai sanatko heiltä puuttuivat? Olisiko meistä kukaan pystynyt täyttämään sitä tyhjyyttä ja orpoutta joka heissä asui?

Vai löysivätkö he kauniimman maan, tuskattomamman polun, rauhan ja levon? Mikä heitä sinne kutsui, vai oliko se vain sattuman arpoma risteys?

Olen usein miettinyt miten en itse huomannut mitään, en ymmärtänyt yhtään mitään. Vaikka olen kuullut heidän tarinansa ja omaisiaan, ohittanut usein heidän hautakiviään ja pohtinut miksi he ratkaisuunsa päätyivät. Se kaikki kosketti minua, mutta se oli toisten elämää, toisten kohtalo, se ei liittynyt meihin mitenkään. Minun lapsenihan pärjäsivät, olivat onnellisia ja tyytyväisiä valintoihinsa, aikuisia. Niin luulin.

Edellisenä aamuna poika kävi kummitätinsä parturissa. Oli tyytyväinen kun opiskelut oli selvitetty kunnialla läpi, hyvä työpaikka odottamassa ja asuntolainakin allekirjoitusta vaille. Ei hänkään huomannut mitään, ei tiennyt että se oli viimeinen kosketus, viimeinen kerta kun poika istui hänen tuolissaan.

"Tänään muistin kirkkaan naurusi. Et ollut ilolle vieras, et surulle.

Tuon vihreän kentän yli, tuonne tummien puiden siimekseen. Noinko lähellä ne olivatkin?

Kaiken aikaa?"

(Lassi Nummi)

Tänään sytytin kynttilän sinun muistollesi, poikani. Sinun, ja kaikkien niiden jotka laillasi saivat rauhan. Rauhan ja levon lempeän, niin uskon.