Olen kipuillut ajatellessani että olimme jotenkin, salaa jossain välissä, vieraantuneet pojan kanssa toisistamme. Muutenhan hän olisi uskaltanut kertoa minulle uupumisestaan, epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteistaan, kaikesta siitä minkä piti niin visusti piilossa, mistä meillä ei ollut aavistustakaan.

Posti toi tänään kortin äidiltä. Kaunis ruusukortti, tekstinä "voimia sinulle tyttäreni tänä elämäsi vaikeimpana äitienpäivänä, äiti".

Ehkä olenkin ollut väärässä, ehkä juuri niille jotka ovat kaikkein lähinnä meitä on kaikkein vaikeinta puhua. Ehkä juuri heidän lähellään tuska on suurimmillaan, heitä haluamme eniten säästää.

Mitä minä itse olen omalle äidilleni näinä viikkoina tunteistani puhunut, olenko kertonut kuinka kaikki mihin aikaisemmin uskoin niin lujasti on horjunut?

En oikeastaan mitään, en ole pystynyt.