Viime yön jäljiltä on vieläkin sekava mieliala, talossa vuosia asunut mummo sai sydänkohtauksen ja kuoli. Vuosia olin töissä pienessä hautaustoimistossa, kuuntelin ihmisiä, suruja, tyrmistystä, helpotustakin kun tuskat läheisellä päättyivät. Neuvoin järjestelyissä, paperiasioissa, luovin sukulaisten erilaisten toiveiden välissä ja mietin usein kuinka yksin taas moni oli.

Yksin ei ihminen kuoltuaan ole, sitä viranomaisten määrää moni ihmetteli, ei niitä aina silloin tavoittanut kun tarvinnut olisi.

Tulee ensivasteauto, ambulanssi, poliisit, ruumisauto. Jokainen hoitaa työnsä, soittaa eteenpäin ja taas odotetaan. Jossain mielessä on hyväkin ettei omainen silloin jää yksin, mutta ne ovat hiljaisia miehiä, vieraita kaikki, pitkiä tunteja.

Vieraita haalareissaan, työasuissaan, raskaissa kengissään. Mutta mitä vaihtoehtoja oikeastaan on, jaksaakseen yöstä toiseen on pakko pitää tietynlainen ammatillisuus ja etäisyys, eikä lapsen tai nuoren kuolemaa silti ikinä haluaisi kohdata tai hyväksyä, siihen ei totu. Rutinoituu, ehkä joskus unohtaa että se mikä on itselle arkea on toiselle shokki, surun alku. 

He jättävät korttejaan, täyttävät papereitaan ja kertovat ottavansa kyllä myöhemmin yhteyttä, moni vain haluaisi vastauksia ja neuvoja heti.

Soitin pojalle, kerroin ikävät kuulumiset, olin helpottunut että oli vastauksia ja neuvoja, numeroita antaa, osasin kertoa miten tästä eteenpäin. Mietin, olisinko ilman työhistoriaani osannut, opitaanko näitä asioita vain kokemuksen kautta. Pitäisi ne oikeastaan hoitajien hallita, surun hetkellä moni kaipaa sanoja älä huolehdi, kyllä kaikki järjestyy, ei palaa ennalleen mutta järjestyy.Nykymaailmassa ei kuulu olla heikko, turvata toiseen tai paljastaa ettei osaa tai tiedä, mutta miten voisikaan, kukaan kaikkea.

Päällimmäisenä on silti epäonnistumisen tunne, se jossittelu joka on myöhemmin kuitenkin aivan turhaa, mikään apu ei olisi enää auttanut.

Ja silti, olin toisessa päässä taloa, toisella osastolla, toisissa puuhissa, toisarvoisissa, en läsnä silloin kun olisi pitänyt olla.