Sunnuntaina kierros harmaan kanssa, hirvet kateissa, lehtikuusen tatteja pussillinen, juurelta muutama pieni taimi kotirinteeseen. Iltapäivällä karkasivat pennut, onneksi naapuri noukki kylätieltä kyytiinsä.

Maanantaina pentujen kanssa metsässä, mäntykankaalla, kaikki pysyivät tallessa. Taimimyymälän alessa, jos kerran vielä kokeilisi palavaa rakkautta, siemenistä ei tunnu onnistuvan. Pussillinen punaisen tulppaanin sipuleita, toinen valkosipulia. Pitää kuulemma myyrät loitolla, jollei, syödään ensi syksynä pois.

Tänään perunan nosto, isoja, puhtaita ja komeita. Pentujen kanssa kylillä, naapurin pihapuiden kaadossa apuna. Tai kahvilla ainakin ja kissaa jahtaamasa.

Huilin paikka.

Kasvihuoneesta kolmannes, vielä satoa tulossa.

Blogeissa on kirjoiteltu ja kommentoitu sitoutumisesta, eroista, uskalluksesta uuteen alkuun, elämästä vain tässä hetkessä, vailla varmuutta tulevasta. Mielenkiintoisia aiheita, vaan tällä hetkellä tuntuu että elämää  ei halua sen kummemmin pohtia tai ruotia, miettiä suhteita tai miksi ne alkavat ja päättyvät. Miksi joskus sanat satuttavat, joskus ne tulkitsee väärin, miksi joskus usko loppuu tai toisinaan kaikesta huolimatta järki jää toiseksi. 

Riittää kun aurinko lämmittää metsän rinnettä, koirat iloitsevat vapaina juoksemisesta, tuuli kahisuttaa kuivuvaa heinää. Joskus tekee hyvää olla vain, ajattelematta sen kummempia.  

Huomisesta, talvesta tai ensi vuodesta ei tarvitse puhua, yhdessä kaivetaan omenapuille kuoppia, se riittää.