Miusta on tullut ihan nynny - parempaakaan sanaa ei tähän hätään löydy.

Ennen mie painelin pyörällä mäkiä ja metsäpolkuja, laskin suksilla vattupusikkojen läpi ja ojien yli. Otin hevosen ohjakset ja hyppäsin pukille vaikka tiesinkin ettei ori käsissä välttämättä pysy.

Ennen mie ajoin traktorilla mistä vain, autolla vähän liiankin lujaa. Minne tarvis vaati, kunhan olin etukäteen vähän karttaa vilkaissut.

Ennen mie pidin huolen siitä ettei mielipiteeni jäänyt kenellekään epäselväksi, ja että kaikki varmasti myös kuulivat sen. Ennen mie pidin puoleni, miun nenälleni ei hypitty eikä asioihini puututtu.

Ennen en pelännyt, tai välittänyt, vaikka vaikuttaisinkin silti hankalalta.

Ennen mie tein elämässäni sukkelia käännöksiä jos siltä tuntui ja tarve vaati, ennen mie en totisesti haasteita pelännyt.

Ennen mie uskoin paljon enemmän itseeni.

Mihin se rohkeus katosi, ja miksi?

Mitä tuli tilalle? Viisautta, harkintakykyä, malttia, ymmärrystä?

Vai vain epävarmuutta, arkuutta, rutiineihin tukeutumista, epäsovun pelkoa ja huomisen huolta?

Miusta on tullut aika nynny, enkä mie tykkää asian tilasta yhtään.

Peilin edessä seisominenkaan ei auta, ei vaikka hokisin sille mitä mantraa. Melkein päinvastoin, oma ränsistynyt ulkonäkö vain harmittaa lisää.

Mutta tiedättekö, ennen en ymmärtänyt kuinka paljon toisten, läheisten ja ystävien, tuki saattaakaan auttaa ja helpottaa. Enkä nyt tarkoita pelkkää tietokonetta, tämän(kin) sain sisko2:n hyvien neuvojen ansiosta taas toimimaan.

Tähän asti syksyinen pusikkoterapia hirvikoirien kanssa on aina auttanut, jospa tämänkin syksyn mittaan saisin viimein tarmoa tarttua kaikkiin ikäviin asioihin. Jo vähän ennen kuin on ihan pakko.

Mutta vielä tämän illan, ja ehkä viikonkin, lomailen nynnyillen kotona sohvalla.