Muutama blogeissa kiertänyt haaste on jäänyt minulta ajoissa vastaamatta, mutta jospa näin jälkikäteen kävisi. Koska mitään erityistä päivitettävää ei ole tapahtunut niin kierrätetään sitten vanhaa. Eli tämänkertainen haaste kuuluu: kopioi omista blogiteksteistäsi kymmenes ja kerro siitä. Muistaakseni haasteen mukaan piti myös vertailla miten kirjoitustyyli ja -tapa on vuosien myötä muuttunut.

Eli tässäpä tämä, pian taas ajankohtainen kuntotestimme.

Pihassa oli kymmenen motin kasa puita, pilkkomista odottamassa. Korkealaitaiset peräkärrit vieressä, näppylähanskat ja vissy varattuna. Ei, sanoi isäntä naapurille, ei me noita päivässä pilkota, ei tässä iässä enää. Niin se sanoo joka kevät.

Kahdeksan jälkeen kone käyntiin, laitaa ei kuulemma kannata laskea kärryistä kun on niin hankala saada paikalleen takaisin. Niskat kenossa katsoin kahteen metriin ja ajattelin ettei kai sitten.

Ensimmäinen tunti meni mukavasti, aurinko lämmitti ja linnut lauloivat, pihka tuoksui.

Toisella tunnilla alkoi löytyä uusia lihaksia, kumarrus, kurkotus ja heitto, no, ei tarvi muuta airobikkia.

Kolmannella tunnilla janotti armottomasti ja ihmettelin kun ei isännän tee edes tupakkaa mieli. "Väsyttääkö?" Voiko siihen nyt myöntävästi vastata, tällä luonteella? Tasa-arvoa ollaan vaadittu, nautitaan nyt sitten. Ja mukavampaahan ulkotöissä on, paljonkos sitä nyt yksi ihminen sotkee, maksalaatikkoa saa kaupastakin.

Neljännellä tunnilla päätin ottaa kärrynvalmistajaan yhteyttä ja suositella uutta rakennetta laitoihin. Montaa halkoa ei kopsahtanut takaisin päähän, purua senkin edestä. Vietiin kuorma.

Ruokatunti. Olin niin kankea etten taipunut valmistajatietoihin. Rauhallinen lenkki koiran kanssa ja mansikkajäätelö piristivät.

Isäntä kysyi että täytyykö lopettaa, ootko ihan sippi? En tietenkään, kasastahan ei ollut enää puoliakaan jäljellä. En ainakaan suonut sitä iloa että myöntäisin. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, sanottiin ennen.

Viides tunti meni kun ei ajatellut mitään. Tunnustan, pyyhin jo hikeä ja nenää hihaan.

Kuudes tunti, pistettiin vauhtia lisää kun pino hupeni ja naapuri kävi tilannekatsausta tekemässä, ei pääse kylällä irvistelemään että ikä jo niissäkin näkyy.

Seuraavalla tunnilla saatiin viimeinenkin pölkky pieneksi ja kyytiin. Oltiin aika olevinaan. Punaisia, hikisiä ja puruisia. Mutta tyytyväisiä. Mikään ei tee niin hyvää kuin olla välillä fyysisesti väsynyt. Selvää työtä jossa ei tarvitse- eikä jaksa- ajatella mitään. Syksyn panosrahat kasassa, semmoinen vaihtokauppa.

Kesärenkaiden vaihto meni jo loppuvenyttelystä.

Saunan lämmetessä kävelytin mäyriksen, ajattelin pienen koiran hyötyä, voi lampsia rauhallista tahtia ja lyhyttä askelta.

Huomenna odottaa toinen kasa, omat puut, vähän pienempi ja onneksi lavoille pinottava. Jos sängystä vaan ylös pääsee.