On hienoa että ihmisillä on tarmoa ja intoa suojella tärkeksi katsomiaan asioita. Onneksi, sillä monelle nämä kohteet tuntuvat liian isoilta ja mahdottomilta haasteilta. Tai puuttuu vain tarvittava aika ja puhti.

Joskus tosin tuntuu että suojelussa mennään jo liiankin pitkälle, se mitä halutaan suojella ei täältä maalaisvinkkelistä katsottuna ole ollenkaan uhanalaista. Melkein päinvastoin.

Mutta on jotain jonka puolesta minäkin saattaisin lähteä marssimaan, jotain jonka suojeluun alkavat olla viimeiset hetket käsillä.

Täytyy tosin tunnustaa etten olisi mukana lainkaan niin pyyteettömästi kuin esimerkiksi hylkeiden tai liito-oravien suojelijat, vaan aivan itsekkäistä syistä.

Sillä tämä nykymeno tuntuu minusta ihan omituiselta.

Vai mitä pitäisi ajatella joka paikkaan työntyvästä brändäyksestä ja mahdottomista työelämän vaatimuksista?

Enää ei tunnu riittävän että töihin lähtiessä kampaa tukkansa, on ajoissa paikalla ja tekee parhaansa täyttääkseen päivän tavoitteet.  Nyt pitäisi löytää itsestään ja työpanoksestaan vielä jotain uutta lisäarvoa, olla koko ajan kisakunnossa ja kiinnostava. Aina valmiina myymään itsensä ja ajatuksensa.

Eikä myyminen tarkoita lainkaan samaa mihin olen sen itse oppinut liittämään.

Paljon helpompa ei ole vapaa-ajallakaan, jos yhtään aikoo seurata aikaansa. Ja kai se on seurattava, tai ei siltä ainakaan pakoon pääse.

Kuka kokkaa enää tavallista makkarasoppaa, pilkkoo mitään ilman erikoisveitsiä tai maustaa vain suolalla ja pippurilla? Nauttii ruokajuomaksi piimää tai joskus pyhänä viiniä - jonka ostopäätökseen häpeällisesti vaikuttaa hinta enemmän kuin vuosikerta tai maakunta jossa se on tuotettu.

Harrastusten kirjo vetää pään pyörälle, tai viimeistään tieto siitä mitä tapahtuu jollei hoida kunnolla sitä tai tätä kohtaa itsessään.

Televisioon tai kirjoihin en jaksa edes puuttua. Mainoskin väittää että viihde on hyväksi, mutta kukapa sen kehtaisi kohdallaan tunnustaa.

Tai sen kuinka vanhassa tuulipuvussa kulkee, jopa päiväsaikaan ja ihmisten ilmoilla. Vailla edes arkimeikkiä. Se juhlavampi onkin jo tekemätön temppu.

Minä haluan suojella keskinkertaisuuden ja tavallisuuden!

Sen, että riittää kun enimmäkseen, ja yleensä, osaa ja ymmärtää mitä töissä pitää tehdä ja milloin.

Sen, että saa elää ihan tavallista elämää ihan tavallisessa kodissa. Vailla tunnetta että pitäisi koko ajan pyrkiä johonkin parempaan, johonkin erityiseen, mainittavaan ja muistettavaan.

Sen, että voin olla ihan tyytyväinen itseeni ja elämääni vaikka usein kompastelenkin vain päivän läpi.

Arvosanalla keskinkertainen.