Mummo istuu yksin ruokasalin pöydässä. Hiukset kauniisti kammatut, hartioilla vitivalkoinen pitsihuivi. Helmet hohtavat kaulassa, punainen suu on topakkana viivana.

Mummo istuu siinä aina iltaisin samaan aikaan kun kuljemme ohi. Arvokkaan oloisena, arvostaan tietoisena.

Pappa lähestyy hitain askelin, rollasta tukea hakien. Veryttelyhousut ovat joskus olleet sopivat, nyt vain henkselit pitävät niitä aloillaan. Paitakin jykevämpien hartioiden muistoissa ostettu. Partaa on kai yritetty ajaa mutta luovuttu, kun kone ei joka uurteen pohjaan millään yltänyt.

Jokaikinen ilta papan askeleet käyvät määrätietoisesti pöytää kohti. Joka askeleella hymy levenee ja ilme kirkastuu.

Mene heti pois komentaa mummo. Pappa ei välitä, hymyilee vain ja hapuilee tuolia alleen.

Mene pois, hus tiehesi! Nämä ovat hienot häät, ei tänne tuommoisia hanttapuleja ole kutsuttu. Mummo alkaa jo kiihtyä, huitoo kädellään ulko-ovelle. Kuuletko, mene nyt!

Pappa nojaa kyynärpäällään pöytään, hymyilee vain ja katselee mummoa ihaillen.

Mene mene hokee mummo. Mene nyt, ei täällä kuokkavieraita suvaita. Etkö sinä ymmärrä että nämä ovat hienommat väen häät. Herrasväen häät, ei tuommoisen sakin.

Mummon kiukkuinen ääni kuuluu vielä kauas käytävään.

Pappa ei koskaan sano mitään. Ei sanan sanaa.

Miksi ihmeessä se pappa aina rassaa mummon seuraan, eikö se ymmärrä mitä mummo sanoo?

Miten se jaksaakin, ilta illan jälkeen toiveikkaana istua mummoa vastapäätä. Saaden pelkkää moitetta ja huutoa vastaansa.

Vasta jälkeenpäin, sitten kun kukaan ei enää odottanut meitä käytävän päässä, havahduin.

Jospa se mummo oli ainoa joka huomasi papan. Ainoa joka katsoi kohti, ja puhui hänelle. Vain hänelle.

Sanoista ja sävystä viis. Jos se mummo oli ainoa joka vielä näki kunnolla hänetkin.

Meilläkin oli aina niin kiire.