Sinä keväänä tuntui että kaikkea kattaa harmaa ja utuinen harso. Jokin mistä ei näe läpi eikä tiedä kuinka pitkälle se jatkuu.

Sitä mietti ja kysyi vain miksi.

Kunnes yhtenä koleana kevätpäivänä, sellaisena jona tuuli kohmettaa läpikotaisin, valon ja savun kirvellessä silmiä, se tuntuikin aivan selvältä.

Hiljaista, vain yksinäisen kuovin murheellinen laulu ja musta, palanut maa.

Ei vastaus ollut kipu eikä tuska, ei pettymys haaveisiin eikä elämään, ei repaleiseksi hiertynyt mieli.

Vain täydellinen autius.

En voi tuomita, en syyttää tai tuntea katkeruutta.

Osa siitä autiudesta asuu nyt minussa.

Ainoa mitä voin ajatella on rakkaus.