On vaikea uskoa että pojan kuolemasta on jo kolme vuotta. Että aika vain jatkaa kulkuaan, ja me sen mukana.

Ajattelen poikaa usein.

Missä hän nyt olisi, miltä näyttäisi, mitä ajattelisi. Ja miltä kaikelta säästyy.

Pakkaspäiviltä, syysmyrskyiltä, hirvikärpäsiltä ja hellekesän ylitöiltä, Afganistanilta ja Afrikalta. Rauhanturvajoukoilta, sodalta, toisten kurjuuden ja hädän näkemiseltä.

Ajattelen vieläkin usein että tämän olisin halunnut hänelle kertoa, tästä hän olisi pitänyt, ja tälle olisimme yhdessä nauraneet.

Ajattelen häntä usein, mutta viimeistä päivää ja viimeistä tuntia vain pienen hetken ja pienen palan kerrallaan.

Kolmessa vuodessa suru hellittää otettaan, muuttaa muotoaan. Laimenee ja pehmenee - ja sen osaa jo ottaa vastaan. Se puristaa sydämestä vieläkin, mutta nyt tietää että siitäkin selviää.

Enää en vihaa aamuja, heräämisen hetkiä jolloin kaikki palaa mieleen.

Ja kolmessa vuodessa surusta on tullut osa, vain yksi osa, elämää. Niinkuin iloisista ja onnellisista päivistäkin.

Elämää, jonka olen aina saanut elää oman tahtoni mukaan ja myös usein liian itsekkäitä valintoja tehden.

Ehkä siksi minun oli ja on helpompi hyväksyä myös pojan valinta, ne tiet ja risteykset joista ei päässyt kuin yhteen suuntaan.

En minä voi ajatella että hänen tehtävänsä olisi ollut antaa elämälleni merkitys tai tehdä minut onnelliseksi - tai että hänen lähtönsä olisi kaiken loppu.

Hänen lähtönsä jätti suunnattoman suuren tyhjyyden jälkeensä, ja se täyttyy kovin hitaasti.

Mutta vain jatkamalla elämää se onnistuu.

 

"Voit itkeä hänen lähtöään tai iloita hänen elämästään.

Voit sulkea silmäsi ja rukoilla että hän palaa,

tai avata silmäsi

ja nähdä sen minkä hän jätti jälkeensä."

 

Minä voin ja saan valita.

Entistä vahvemmin uskon ettei pojalla sitä mahdollisuutta ollut.