Loppuviikko meni vähän kaksijakoisissa tunnelmissa. Toisaalta oli ihana tavata tytärtä perheineen - saattaa olla että opin vielä olemaan kuin kylässä, en kuin kotonani. Toisaalta mielessä kulkivat mukana suru-uutiset ja avuttomuus niiden edessä.

Tytärkin asuu metsän reunassa, takapihalta lähtee latu ja etupuolelta polku järvelle.

1266100593_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kuva on tyttären ottama, ennen näitä viimeisiä pyryjä.

Emme me mitään erikoista puuhanneet, päivitimme kuulumiset ja laitoimme ruokaa koirien lenkittämisen lomassa. Keksin myös mitä vävyltä puuttuu, semmoiset radiolliset kuulosuojaimet.

Mietin pitkään vastausta viestiin jossa kysyttiin kuinka voisimme auttaa äitiä joka lapsensa rinnalla kävi pitkän ja raskaan taistelun sairautta vastaan. Ja mistä ylipäänsä äiti enää saisi vielä hetkeksi voimia kun niin monesti on annettu toivoa ja nyt viety se viimeinenkin ripe pois?

Voimia näille viimeisille päiville. Ja miten kestää musertumatta sen tumman ja raskaan alle joka pian saapuu.

Tekee mieli huutaa ettei tämä ole reilua, tämä on jo kaiken muun päälle hänelle liikaa.

Minulle jäi sentään ylioppilaskuva, jäi kuva aikuisesta univormupukuisesta miehestä. Hänelle ei edes rippikuvaa, viimeisestä kuvasta katsoo vain suurisilmäinen huivipäinen lapsi totisin katsein.

Miten osaisin ja voisin kertoa, vaikkei sitä nyt millään saatakkaan uskoa, että vielä joskus, jonain päivänä, nyt julman kirkkaana paistava aurinko lähettää vain lempeän säteen. Että talvinen, purevan kylmä tuuli pyyhkäisee vain poskea lempeästi kuin kuiskaten äiti, mikään ei enää tee kipeää.

 

1266099362_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

On paljon asioita joiden edessä joutuu nöyrtymään, on onneksi paljon syitä myös kiitollisuuteen.

Hyvää ystävänpäivää kaikille matkaa yhdessä tehneille!