Monestakin syystä olen miettinyt millainen on valmis elämä, ja milloin sen saavuttaa. Tai miten. Mitä pitäisi tavoitella elääkseen täyden elämän ja kokeakseen kaiken haluamansa, millaista tulevaisuutta tavoitella. Malleja ja ihanteita löytyy, joka lähtöön. Entä jos elämä kuitenkin päättyy aivan keskeneräisenä?

Joku haluaa lähteä täältä itse, yksin, tuntien että on saanut jo tarpeekseen tästä elämästä. Kaiken mahdollisen, vahvasti myös sen varjopuolen. Toinen taas joutuu lähtemään tahtomattaan, ottamaan loppumatkalle mukaan sairauden ja kivun. Matkakumppanit jotka valmistelevat lähtöön liian aikaisin.

Me jääneet muistelemme ja mietimme millaisen tulevaisuuden olisimme jakaneet. Itsekkäästi - näin minä olisin tahtonut että sen elät ja koet.

Työssäni vanhusten kanssa eletään yleensä vain joko tätä päivää tai kaukana eilisessä. Nyt on hyvä, silloin ehkä paremmin. Tulevaisuudesta ei tiedä, tai vain että kuolema noutaa jokaisen ajallaan. Kaikki on tehty, iltarukousta myöten. Kuolemaa ei odoteta tai toivota, mutta valmiita ollaan.

Miten pitäisi elää voidakseen levollisena todeta että voin lähteä, olen valmis? Sitten joskus, tulevaisuudessa.

Kun tuntuu ettei nykymaailmassa voi koskaan olla valmis ja pysähtyä, aina pitäisi jatkaa ja kehittyä, oppia ja omaksua uutta ja lisää. Siihen ei ole koskaan liian vanha, luovuttaa ei auta tai tippuu kelkasta. Eikä niitä nostajiakaan liikoja löydy. Oliko ennen sitten helpompaa, nousi aamulla ja teki niin paljon kuin ehti ja jaksoi, ajatteli jos ajatuksille aikaa jäi.

Kiirehän meitä pitäisi nykyisin vaivata, ei aika.

Joskus lukemani määritelmän mukaan maailma tuntuu vanhana niin vieraalta ja oudolta paikalta että sieltä haluaakin pois.

Aika usein se tuntuu siltä jo nyt.

Mutta minä voin vielä valita ja katsella menoa vähän sivusta. Tarkoittaako se sitä etten näe enkä osaa katsoa tulevaisuuteen?

Vai vain sitä että osaan nauttia tästä hetkestä ja päivästä.

Mikä sitten on sopivasti sivussa, ettei eksy liian kauas? Ettei tulevaisuus ala pelottaa tai tuntua autiolta ja lohduttomalta? Yksinäiseltä ja orvolta.

Jos voisin kääntää aikaa takaisin kääntäisinkö hetkiin kun poika vielä eli? Haluaisin, tietenkin. Mutta voisinko silti mitenkään muuttaa tulevaisuutta?

Entä jos kävisin menneisyydessä vain todetakseni etten löytänyt yhtään viisaampia sanoja tai tekoja auttamaan, en mitään keinoa muuttaa suuntaa. Vaikka olisin nähnytkin minne tie on viemässä.

Alle kolmikymppisenä, kun vielä etsin itseäni ja paikkaani, tapasin ohimennen miehen joka ennusti käden viivoista. Hän katseli pitkään kättäni, pitkään silmiini. Vaiti.

Usein myöhemmin olen muistanut sen katseen. Ja ollut iloinen ettei hän sanonut mitään. Vaikken ennustuksiin yhtään uskokkaan.

Niinkuin en usko niihin enkä halua tulevaisuuteen nähdä, en myöskään halua jossitella tai takertua eiliseen.

Voin ainakin todeta että sain tehdä valintani aivan itse. Kokea elämää monelta kantilta ja monella lailla. Sitähän en tiedä muistanko tätä enää vanhana.

Tai ylipäätään mitään muutakaan.

Vanhat, isältä perityt lottorivit tuskin auttavat jättämään kummempia perintöjä, tai muuttamaan muutenkaan tulevaisuuden suuntaa mitenkään radikaalisti. Mitä sitten haluaisin jättää jälkeeni?

Luulin että osaisin näyttää ja opettaa kuinka elämä kaikesta huolimatta kantaa, että vaikka sen myrskyt kaatavatkin voi tyynnyttyä nousta ja jatkaa. Tarjoaa se joskus myötätuultakin.

Jos ja kun tulevaisuudessa katson taaksepäin mitä silloin näen?

Elettäväksi annetun elämän. Paljon se tarjosi, paljon se vei.

Jollen mitään muuta, niin ainakin uskalsin lähteä matkaan. En pitkälle, en kauaskaan, eksyinkin usein. Ja eksyn vieläkin.

Mutta mitä aina valmiita ja tuttuja polkuja kulkiessaan näkee?

Ja voi, jollen muuta tulevaisuudessa taaksepäin katsoessani toteakkaan niin yhden asian varmasti. Vaikka kuinka pelkäsin ja vannoin ettei minusta ikinä tule kuin äitini, niin näin vain salaa kävi. Minähän halusin aina askeettista ja avaraa, siistit pinot hyllyille ja muistot vain mieleeni.

Mutta minä tiedän ja tunnen jokaisen esineeni ja vaatteeni arvon ja tarinan, muistot ja syyt miksi ne säilytin. Ette ikinä uskoisi miten paljon talletan, sillä meillä ei availla kaappien ovia vieraiden nähden.

Ei nyt eikä tulevaisuudessa.