Pakinaperjantai heittikin mielenkiintoisen kysymyksen. Se sai myös miettimään jo nähtyjä unia - vieläkö jotain lisää kaipaisin?

Aikoinaan näin usein unta että olin myöhässä jostain. Kamala kiire ja kaikki hukassa, vaatteet varsinkin. Puolipukeissa seikkailin milloin missäkin. Samoihin aikoihin elämä taisi muutenkin olla aika tarkkaan aikataulutettua, tein paljon töitä ja opiskelin samalla.

Johonkin saumaan lääkäri määräsi verenpainelääkkeitä kun kävin sitkeää päänsärkyä valittamassa. En koskaan ennen niitä enkä niiden jälkeenkään ole nähnyt yhtä huimaavan värikylläisiä ja jännittäviä seikkailu-unia.

Vieläkin muistan miltä turkoosit mammutit ja niitä paimentavat peikot näyttivät. Tai karhun jäljet katolta vintin rapuille.

Ei, en siis tilaisi nukkumatilta jännitystä enkä toimintaa.

Rakkautta ja romantiikkaa sitten? Koska asia on vanhentunut voinen tunnustaa kuinka yhdessä vaiheessa olin lähes päivittäin harrastuksen merkeissä hyvin tiiviisti tekemisissä oikein erityisen mukavan ja komean miehen kanssa. Nuorempana olisin saattanut peräti pohtia miltä siniset silmät harmaiden sijaan näyttäisivät päiväkahvipöydässä.

Sitten yhtenä yönä näin unta jossa taisi olla jo iltakahvitkin juotu aikaa taapäin. Mies oli edelleen ainakin yhtä miellyttävä, ja taatusti yhtä komea, eikä sitten yhtään uninen. Minua lähinnä kyllästytti ja ajattelin että eikö sitä nyt palele ja väsytä jo. Joku hyvä kirjakin taisi olla kesken.

Ei, romantiikka ei koskaan ole ollut lajini,  en hallitse sitä edes unissani.

Aika usein olen myös nähnyt unia joissa asun vanhassa talossa jossain syrjässä, kauniin luonnon keskellä. Ne unet ilmestyivät öihini kun jätin punaisen satutalon viinimarjapensaineen ja kasvihuoneineen.

Semmoisia unia en enää tarvitse, riittää kun avaan silmät ja katselen ympärilleni.

Pojan kuoleman jälkeen olen nähnyt muutaman kerran unta hänestä. Hän on niissä aina aikuinen, juuri sen ikäinen ja oloinen kuin lähtiessään olikin. Entä jos voisin ja saisin taas nähdä hänestä unta?

Siinä unessa silittäisin vielä kerran kihartuvaa tukkaa ja kysyisin miksi. Miksi, ja mikset kertonut meille. Vai tiesitkö oikeastaan vastauksia itsekkään?

Etsitkö niitä pitkään niinkuin mekin, vai oliko kaikki lopultakin aivan kirkasta ja selvää?

Tämän unenko haluaisin nähdä?

En tiedä.

Eikö meillä jokaisella ole sielussamme joku salattu paikka, se viimeinen huone jonne emme halua ketään päästää. Halua, tai uskalla.

Huone, jonka ovea raotamme vain harkitusti ja harvoin. Sinnekö haluaisin nyt kurkistaa? Pojan syvimpiin salaisuuksiin ja ajatuksiin.

Oikeastaan en.

Haluaisin hänen tulevan uniini silloin kun se sopii, kertovan vain sen minkä parhaaksi katsoo.

Kysymysten aika on jo mennyt.

Niin, oikeastaan haluaisin unessa vain hetken silittää häntä, saada taas mieleeni tutun tuoksun.

On niin paljon sanoja jotka ovat käyneet jo tarpeettomiksi.

Ei, en haluaisi sittenkään toivoa mitään erityistä unta. Riittää kun unien jälkeen herään levollisin mielin, uteliaana uuden päivän edessä.

Unet tulevat kyllä ajallaan. Siten kun niiden aika on.