Kirjoittajan helmi

1. Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin -blogista. Kerro kuka sinut haastoi.

2. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.

3. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista.

4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)

5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.

6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

Kutuharju heitti tämmöisellä haasteella, jo aikaa sitten. Olen köhinyt ja niistänyt viikon niin hartaasti ettei puhtia muuhun ole jäänytkään. Talven pisimmät vapaat menivät nyt potiessa.

Pienet nuhat yleensä häipyvät metsässä, tämä tauti oli sitkeämpää laatua ja vaati kunnon ropit. Eli mustaherukkaa, rommia, höyryhengitystä ja villaisen kaulaliinan. Tänään tehtiin jo normaali lenkki ja henkikin kulki suht hyvin.

Mutta tähän haasteeseen. Mietin montaakin tekstiäni.

Ensimmäisenä mieleeni tuli joulurukous josta Aija kertoi saaneensa pari ideaa joulusaarnaansa. Ja myöhemmin siitä vielä palautettakin. Ei se ollut mikään perinteinen rukous, eikä varmaan edes paras tekstini, mutta sitä kirjoittaessani elettiin ensimmäistä joulunaikaa ilman poikaa.

Samaan aikaan töissä tapahtui kaikenlaista, ilahduttavaa, surullista, harmittavaa ja suorastaan suututtavaa. Näistä kaikista tunteista teksti sitten kai lähti.

Kai, sillä aika harvoin mietin tai harkitsen mitä kirjoitan. Ja se ilmenee varmaan parhaiten pakinaperjantain suhteen. Niistäkin saattaisi löytyä joku parhaista teksteistäni. Olen ollut mukana alusta lähtien, ja usein päättänyt viikkohaasteen nähtyäni että nyt jää takuulla väliin.

Kunnes ykskaks vain napsahtaa - menköön syteen tai saveen, antaa mennä vaan!

Ehkä siinä onkin pakinaperjantain viehätys. Sen sanat kaivavat jostain mielen pohjalta ajatuksia joita ei tiennyt edes olevan. Ja onhan se toki mainio väylä vähän irrotella kun muuten en sitä tee. Sallittakoon siis sen verran.

Haasteen mukaan etsitään siis tekstiä josta voin olla ylpeä. Ehkäpä se silloin onkin joku niistä joiden avulla olen voinut jakaa hieman lohtua ja kertoa että surusta ja menetyksistä huolimatta elämä jatkuu. Ei samanlaisena, eikä siltä tunnu ehkä pitkään aikaan, mutta jatkuu se. Ajallaan.

Itselleni tärkeimmistä teksteistä en välttämättä ole ylpeä. Niistä jotka auttoivat selvittelemään ajatuksia ja purkamaan tunteita pojan kuoleman jälkeen. Niiden merkitys omassa jaksamisessani oli suurin, ei niinkään aina niiden sisällössä tai välittyneessä viestissä. Sillä hetkellä tuntui vain tärkeimmältä olla rehellinen itselleen ja katsoa totuutta jota ei ehkä muuten saattanut kohdata.

Mutta ylpeä? Ehkä sittenkin eniten niistä joiden rivien väleistä tytär on löytänyt jotain tärkeää, jotain joka kertoo kuinka paljon välitän.

Meillä oli ja on yhteinen surumme, ja jos yhdelläkään tekstilläni sain sen hetkeksi lientymään tai taka-alalle olen siitä ylpeä.

No, tämän paremmin en osannut vastata haasteeseen. Moni on tähän jo vastannutkin, joten erikseen en haasta ketään, mutta napatkaa mukaan jos haaste herättää ajatuksia!

Itse olen jo siirtämässä mietteeni pakinaperjantain aiheeseen, johon ei kyllä tällä kertaa taida pakinaa syntyä. Sillä enkö ole jo kertonut kaiken mahdollisen lemmestä joka meillä roihuaa? Tai savuttaa, miten vain.