Itsenäisyyspäivän aamuna, autossa matkalla hirvikokeiden maastoon, kiertyi juttu jonkin mutkan kautta ihmissuhteisiin. Ajattele, kuului etupenkiltä, ajattele millainen rikkaus teille elämään on kun olette niin usein asioista eri mieltä.

Sanojana vanhempi hyvinkin tuttu mies, ja nuorempi kaveri nyökytteli vierestä. Minä kieltämättä ällistyin, sillä olen aina kuvitellut että muut miehet lähinnä säälivät isäntää juuri tuosta syystä.  

Oikeastaan ihan totta, varsinkin kun kuulin perustelut. Ja siinä aamuhämärän hetkellä tunsin sanoista myös kiitollisuutta, ne pätevät niin hyvin myös suhteessa tyttäreen.

Elämään tuo rikkautta kun voi ja uskaltaa olla eri mieltä, tuntea ja reagoida eri lailla. Yhtä lailla rikkautta on oppia että noinkin voi ajatella, havahtua siihen miten sokea omien tapojensa ja touhujensa suhteen usein on.

Ja silti, onko meistä, tai minusta, enää muuttumaan? Kummassakaan suhteessa.

Välimatkan ja molempien vuorotyön takia tapaamme tyttären kanssa pakosta nykyisin harvemmin. Tapaamista odottaa aina, tuntuu että kertomista ja asioita on varastossa liikaakin. Ei oikein tiedä mistä aloittaa, ja miten.

Tekisi oikeastaan mieli vain katsoa, ihailla ja ihmetellä. Mihin ne vuodet oikein kiisivät ja katosivat?

Meistä tuli myös varovaisempia, kuin tuntosarvet koko ajan koholla kulkevia, pojan kuoleman jälkeen. Välillä vähän hukassa molemmat, ja silti molemmilla vahva tarve tukea ja ilahduttaa toista. Surra yksin ja nauraa yhdessä - kun toisinpäin tuntuu liian murheelliselta.

Ehkä silti onkin yksinkertaisesti niin että juuri erilaisuus tuo rikkauden elämään ja tähänkin suhteeseen. Se sama vahva sekoitus, myös tuttuja luonteenpiirteitä, joka varmasti tekisi jatkuvan yhdessä asumisen jo mahdottomaksi. Sekoitus, joka usein vyöryttääkin tunteet yli äyräiden.

Että rikkautta onkin täydellinen vapaus olla kuinka äkäinen tai ärsyyntynyt tahansa, itkeä ja suuttua, kiljua ja raivota. Touhuta toinen yhtä ja toinen toista, puhua tai olla puhumatta.

Ehkä me parhaiten tuemmekin toisiamme tuulettamalla ilmoille ja ottamalla vastaan ne tunteet joita ei muille halua tai uskalla näyttää.

En tiedä, ehkä niin. Mutta ainakin illan hämärtyessä kun sytytimme yhdessä sommiteltuun ja rakenneltuun jouluasetelmaan valot seisoen siinä vierekkäin tyytyväisinä ja ylpeinä oli aivan täydellinen olo.

Ja myöhemmin, kun nostelimme leivinuunista piimälimppuja ja katoimme laatikoita pöytään tuntui ihan jouluiselta. Sellaiselta hyvältä, lämpimältä ja hellältä.

No, ehkei vävystä, sillä söimme kuulemma ihan kaikki parhaat suklaat.