Isännän kanssa on tunnettu likimain 20 vuotta. Meillä on erittäin mielenkiintoinen, värikäs ja puhelias suhde. Se värikkäin vaihe on toivottavasti jo takanapäin, mielenkiintoinen vielä edessä. Ollaan puhuttu niin paljon että osaan käydä kaikki tarvittavat keskustelut yksin mielessäni. Katson vain kulmakarvojen asennosta onko isäntä tänään oikein hyvällä vai oikein huonolla tuulella, aloitan sen mukaisella repliikillä.

Riitelykin sujuu näin tosi hyvin! Ja ne hyväntuulen laulut soivat valmiiksi päässäni, radiota ei tarvita. Eikä sieltä niitä puolihävyttömiä tulisikaan.

Suku ei ole aina oikein ymmärtänyt suhdettamme. Isäntä ei tosin itsekkään ole innokas kyläilijä tai muutenkaan sukurakas ihminen. Se on hyvä, saadaan aina siskojen kanssa tavatessa rauhassa ja kiireettä juoruta, tai siis päivittää kuulumiset.

Ja tokihan tunnen hänenkin sukunsa, tavattiin äitinsä hautajaisissa 2002.

Niistä hautajaisista otetut valokuvat ovat tallessa lipaston laatikossa. Kuulemma dokumentteina jos joskus valitan ettemme käy yhdessä missään. Ne kuvat eivät totisesti valehtele, kukkalaite oli oikein kaunis.

Isäntä on vankkumaton tasa-arvon kannattaja. Saan aivan vapaasti opetella ja tehdä kaikkia kone- ym. miesten hommia. Kunhan muistan ampumaradalla hävitä pari kierrosta ja joskus vääntää mutteria väärään suuntaan. Onnistuu muuten aika helposti.

Tasa-arvo ei yllä naisten töihin, kukaan muu ei taatusti sotke keittiössä tai hukkaa imurin suulakkeita.

Isäntä ei ymmärrä miksi vaatteita pitäisi jatkuvasti vaihdella ja pestä. Nehän likaantuvat töissä kuitenkin heti. Ai jospa kaikki ajattelisivat näin ekologisesti!

Ekologisuuteen kuuluu myös kaiken vanhan arvostaminen. Tulevaisuudessa siis varmasti minunkin.

On aika mielenkiintoista asua museossa, ja mitä siitä huushollista ei löydy ei takuulla tarvitakkaan. Jos kaipaan haasteita kiipeän vain vintille, tai laskeudun kellariin.

Isäntä on täydellinen absolutisti. Minun ei koskaan tarvitse olla kuskina. Ja koska konjakki on tutkitusti terveellisempää kuin tupakka on paheidemme summa vakio.

Hänellä on myös paljon harrastuksia. Varsinkin syksyisin kalenteri on täysi, miestä näkyy vain aamuhämärissä tai iltauutisten aikaan. Se on mainiota, sohva on yksin minun!

Kärsimättömänä luonteena hänen kaikki tekniset vehkeensä ovat usein sekaisin tai jumissa. Silloin minäkin voin vaikuttaa fiksulta ja osaavalta. Eikä kaukosäädin oikeasti olekkaan kovin monimutkainen vehje.

Jos hän sitäpaitsi hallitsisi kaikki tietokoneen kommervenkit niin mitä minä enää arvaisin kirjoittaa pakinaperjantaihin, siskojen blogeihin tai sähköposteihin?

Isäntä on tosiaan kaukana täydellisestä ihmisestä. Luojan kiitos, minunkaan ei siis tarvitse olla sellainen.