Viikonloppuna tuli taas kilometrejä sekä koirille että emännälle, toki saalistakin. Luonto ei ole vielä vaihtanut talviasuun vaikka talviaikaan muuten siirryttiinkin.

Kotiuduttuani illalla aloin soitella ja varmistella ensi viikon muuttoa. Talkooporukkaa, pakettiautoja ja peräkärryä.

Olen listaihmisiä, se jäikin ominaisuuksistani kertomatta. Eli kun kaikki muuttoon liittyvä on paperilla suunniteltu on se myös tavallaan päässäni hallinnassa. Nyt aika monta asiaa jäi kysymysmerkin taa, kaikki ei ollutkaan niin selvää kuin olin kuvitellut sopineeni.

Onneksi suvusta löytyy edes yksi vankkumattoman rauhallinen "kyllä se siitä". Kiitos sisko3!

Puhelu velipojan kanssa pysäytti. Mitä yhdestä muutosta, kyllä ne tavarat jollain konstilla siirtyvät. Kun vaakakupissa on sairaskohtaus ja äkillinen pienen lapsen menetys nämä omat murheeni eivät paina mitään. Vaikken kovin hyvin tuntenut näitä perheitä, veljen ystäviä,  vetivät uutiset hiljaiseksi.

Laatikkopinot ympäri huushollia, vihlova hammas tai yllättävä rahan meno kodinkoneliikkeessä - niiden jälkeen arkeni taas jatkaa tuttua rataansa. Kuinka kauan kestää ennenkuin heidän?

Miten toivoisinkaan voimia näille perheille.

Soitin tyttärelle, vaihdettiin oikein kunnolla kuulumisia. Siskokin laittoi sillä välin viestin.

Pitkään seisoin pojan hammasharja kädessä keittiössä. Muistan minä ensimmäiset hampaat, sen yhden ainoan reiän, valkoisen leveän hymyn ilman harjaakin.

Jostain syystä vasta nyt oli oikea aika avata alakaapin ovi.

Kyllä se siitä.