Minulla on monta vanhaa keittokirjaa opiskeluajoilta, ja niiden lisäksi yli pursuava laatikollinen vuosien varrella kerättyjä reseptejä. Vilkaisen niistä oikeastaan vain piparitaikinan ohjetta, muuten leivon ja kokkaan mitä sattuu syntymään. Terveellistä yritän tehdä, pääasia silti että maistaa mitä syö ja nauttii syödessään.

Tai leivoinhan sentään kerran omenatorttua ihan reseptin mukaan. Jauhoina pelkkää vehnää ja paljon sokeria. Tytär söi ja mietti että tässä on kyllä jotain outoa, ei vaan saa selvää mikä.

Ennen tein kaiken itse, ruisleivästä karjalanpiirakoihin. Nykyään sekoittelen vain marjapaistoksia tai kurpitsakakkua, päiväkahvihyvää täytyy aina olla. Sämpylöitä ajattelin leipoa sentään kerran tänäkin kesänä. Kolme kertaa kävin kaupassa ennenkuin muistin hiivan ja senkin nappasi sitten koira takkia riisuessani.

Onneksi on keksitty näkkileipä.

Laatikossa on myös vanha vihko, täynnä käsin kirjoitettuja reseptejä. Äidin maksalaatikko, se ainoa oikea. Josta ei silti koskaan tule ihan saman makuista. Rasmus Nallen kakut, muisto Norjan matkalta. Sitä iloa kun selvisi miten letuista saadaan paksuja ja pulleita. Juuri samanlaisia kuin iltasatukirjoissa joissa äiti paistoi niitä Rasmukselle kasapäin evääksi.

Vihkosta selviää myös miten tehdään ämpärillinen pashaa, tai pääsiäiseksi kulish. En ole koskaan kokeillut, mutta muistan vieläkin käynnin Korsossa ja tutustumisen toisen harjoittelijatytön venäläiseen sukuun. Sekä siltä reissulta ostetut punaiset sandaalit, ne samat jotka jalassa liftasin lasten isän kyytiin.

On siellä blåbärskakan ohjekin. Närpiön kesän jälkeen huomasin jo ajattelevanikin ruotsiksi. Näin siellä meren ja kasvihuoneen toisensa jälkeen, koin aikaisin hiipivät hallayöt ja koti-ikävän. Vanha farmor huolehti lämpimästi minusta, minä parhaani mukaan kolmesta maalle kesän viettoon lähetetystä pikkuisesta.

Irjan tiikerikakku, anopin peruja. Hän neuvoi ettei kaikkea kannata miehille kertoa, ei varsinkaan sitä että voin sijasta leipoo kaiken margariinilla. Pitäköön luulonsa, niinkuin senkin että joulusinappini salaisuus piilee konjakissa. Tai tavallaan piileekin, nautin sen sinappia sekoitellessani.

Isännän äiti ei jättänyt laatikkooni kakkureseptejä vaan koirakirjan. Aika nopeasti hän myös hoksasi ettei minulla ole virkkausmalleillekkaan käyttöä. Palvelutaloon aikoinaan muuttaessaan komensi poikansa Esson baariin syömään, neuvo jota monesti myöhemmin olen kiitollisena muistellut.

Sillä järkytys taisi olla melkoinen kun isännälle, sonnin kasvattajalle ja innokkaalle metsämiehelle, selvisi että meillä ollaankin niitä "mekaaneja". Ei meillä aterioitu minkään erityisen aatteen mukaisesti vaikkei läskin päälle ymmärrettykkään. Isä vain aikoinaan reumaparantolasta sai ohjeet syödä paljon kasvisruokaa, ja äiti ennakkoluulottomasti kasvatti ja kokkasi kaikkea pavuista kaaleihin.

No, nykyään teen välillä lihapullia, ja isäntä santsaa kolmatta kertaa kasvispitsaa kun luulee ettei kukaan huomaa.

Laatikossa on myös lasten vanha kotitalouden oppikirja. Sen parasta antia olivat ehdottomasti lohkoperunat ja öljyn käyttö. Suhtauduin öljyyn aika ennakkoluuloisesti kunnes poika näytti miten kätevästi sillä paistaa letutkin.

Isä paistoi vielä voilla. Opetteli eläkkeelle jäätyään keittotaidon alkeet lasten keittokirjasta jonka hommasimme siihen asti pelkän teeveden hallinneelle isälle. Harva se päivä soi puhelin kun isä innostui kokeilemaan uusia reseptejä ja kyseli tarkennusta ohjeisiin.

Silti muistan parhaiten kaurapuuron joka odotti lauantaisin kun poikkesin isällä kakkostyöstä tullessani. Ripoteltiin sokeria päälle, katseltiin ravit ja isä sanoi aina lähtiessäni että koitahan tyttö jaksaa.

Ja miten hyvin muistankaan kuinka syötiin sienikastiketta kun isä viimeisen kerran kävi meillä ennen sairaalaan lähtöään. Sinä kesänä satoi paljon, sienet olivat aikaisessa.

Toiset selaavat valokuvia, minä reseptejä.

Joku muistaa hyvin mitä tapahtui tai puhuttiin kun viimeisen kerran tavattiin, minä muistan mitä syötiin.

Mansikkapirtelöä, uuniperunoita ja possupihvejä. Pojan mieliruokaa, kerrankin kunnon lihaa. Aurinko paistoi ja ilmassa oli aavistus kevättä.

Meni pitkään ennenkuin kaivoin paistinpannun uudelleen esiin.