Tähän ikään olen poiminut ja kerännyt talteen jo monen monta satoa. Makeaa, karvasta, maukasta ja kitkerää. Ainutkertaisen hyvää, semmoista mikä ei muina vuosina enää onnistukkaan samalla lailla.

Jonain vuonna muhkeaa ja suurta, toisena pientä ja kitukasvuista. Mehukasta tai kuivaa, aina itsekasvatetussa ja kerätyssä on oma arominsa.

Kylväessäni ajatellut että aina sieltä jotain itää ja kasvaa. Luonto näyttää voimansa, ja antaa lahjansa. Yleensä joku laji kasvaa, on sitten liian märkää, kuivaa tai kylmää.

Tänä kesänä kaikki on kasvanut.

Kultapallo tuskin jaksaa kantaa kukkiaan.

Olen kylvänyt montaa lajia, ja joskus unohtanut mitä pussin päällä luki. Niinkuin sanoja ja tekojakin, huolettomasti ja paljon. Muistamatta niitä enää myöhemmin, tai ajattelematta miten ne toisen mielessä itävät ja kasvavat.

Tämäkin, mikä lienee, taimia ainakin tuli paljon ja helpolla.

Kahtena kesänä kypsyttelin itse satoa. Annoin raukeana auringon paistaa pyöreälle vatsalle, syksyä ja tulevaa odotellen. Toinen kesä oli helteinen, toinen sateinen. Siihen kasvuun eivät säät vaikuttaneet.

Tuulet ja kylmät tulivat vasta paljon myöhemmin. Niitä vastaan eivät minun harsoni ja katteeni auttaneet.

Tänään poimin kimpun kukkia isän haudalle. Katselin varpusta kivellä ja mietin missä poika olisi juuri tänään jos vielä eläisi.

Hellekesän kypsyttämä, talven myrskyjen uuvuttama.

Olisin niin mielelläni kuiskannut hyvää syntymäpäivää mutten tiennyt minne.