Koiranäyttelyistä ei tullut menestystä, vain uusia tuttuja ja suru-uutisia. Kolme viikkoa sitten vielä terve ja hyvinvoiva, itseäni paljon nuorempi nainen haudataan huomenna. Pakosta miettii mitä itse sanoisi lähimmilleen jos kuulisi elävänsä enää viikon, korkeintaan kaksi.

Kai ainakin sen että viimeistään komeroitani tyhjentäessänne tunnette taatusti muutakin kuin murhetta. Ette ikinä usko mitä kaikkea niistä löydätte.

Vaikka tytär muutaman päivän visiitin päätteeksi pakkasikin auton aivan täyteen jäi minulle vielä urakkaa riittämiin. Syksyn sadepäiviä odottamaan - sillä nyt ei millään malta.

Pyörsin päätökseni ja jatkoin säilöntää. Kurkkuja, papuja, kanttarelleja ja mustikkamehua oli tällä viikolla ohjelmassa. Sekä ihanan kiireetöntä yhdessäoloa tyttären kanssa.

Nukuin huonosti tyttären lähdettyä, ennen työviikoni alkua. Kuuntelin isännän jääkaappia, koirien tuhinaa, ukkosen kumua. Ja näin unta pojasta.

Siinä unessa poika totisena pyysi että lähdetään johonkin huvipuistoon, haetaan serkutkin mukaan. Ihmettelin, sillä meistä kumpikaan ei koskaan ole ihmeemmin viihtynyt niiden härveleissä, että miten sinä nyt sinne haluaisit.

Poika selitti että hän haluaisi huutaa, oikein kunnolla ja kovaa. Siellä voisi ja saisi.

Lähdin aikaisin, aamuhämärissä tihkusateesta piittaamatta, Esterin kanssa metsään. Se etsi hirviä, minä mietin untani ja tyttären käyntiä. Välimatkaa, vähän liian pitkää tavata aina kun haluaisi. Haikeutta joka valtasi mielen auton perävaloja katsellessa.

Ehkä pitäisi tosiaan huutaa, vielä kun pystyy. Ja jo ennenkuin on pakko. Mutta jollei osaa? Kun pelkkä puhuminenkin on niin vaikeaa.

En tiedä, viisi hiljaista tuntia oli minun annokseni mielelle eilen.

Iltapäivällä naapurin mummo pyyhkäisi takaovesta sisään. Istahti tohkeissaan ja harmissaan suoraan kahvipöytään, tiesi että keitän yleensä aina kupillisen ylimääräistä.

Mummo oli suututtanut tyttärensä oikein kunnolla parin päivän vierailullaan. Hyvää hyvyyttään oli toisen töissä ollessa järjestellyt Arabiat paremmin esille, olohuoneen kaappeihin vienyt keittiöstä ylimääräiset tavarat ja pyykitkin vielä viikannut. Päästänyt kyllä koiran vahingossa karkuun mutta yöpukusillaan juossut sen kiinni. Eihän häntä Helsingissä kukaan edes tuntenut, turhaan tytär siitäkin hermostui.

Kuuntelin, nyökkäilin ja tulin paremmalle mielelle. Ehkä tosiaan on totta mitä työkaverini sanoivat kun kerroin tutkineeni, tietysti vain ihan huvikseni, Tampereen seudun avoimia työpaikkoja. "Et sie tuolleen saa vävyäs pelotella".

Unet ovat vain unia. Ja välimatkasta viis, on siinä hyvätkin puolensa.

Vain unia, mutta joskus ne tuovat lähelle sen mitä ei enää muutoin saavuta.