Mistä lie silmiini osuikaan lause jonka mukaan tyhmimpiä blogeja ovat kaikki eläinaiheiset, niitä ei kuulemma kukaan jaksa lukea. Minä kuitenkin jaksan kirjoittaa, omista lemmikeistäni varsinkin, joten aiheesta puistatuksia saavat voivat hyvin lopettaa tähän.

Olen lemmikkihistoriastani kirjoittanut ennenkin, ja kuvia varsinkin koirista löytyy täältä usein. Koirista, joita meillä isännän kanssa on yhteensä 5.

Mikä niissä sitten niin kiehtoo? No ensinnä tietenkin se että metsästyskoirien ansiosta saattaa aina valita ulkoilun ikävien sisätöiden sijaan. Mutta on niissä muutakin.

Koirat ovat kavereista parhaimpia, niiden kanssa elämä on paljon mutkattomampaa kuin vaikkapa miehen. Selvää ja yksinkertaista, riittää kun perusasiat, ruoka, liikunta ja lepo, hoituvat suunnilleen ajallaan.

Koirat eivät murehdi tai mökötä turhasta, ne ottavat kaiken hoivan ja hemmottelun jupisematta vastaan. No, pesemisestä eivät nekään liiemmälti välitä, mutta kaikki rapsuttelu ja silittely saavat onnellisen tuhinan aikaan.

Ja mikä tärkeintä, ne todella kuuntelevat mitä niille sanotaan. Paitsi aamuisin, silloin rusakon jäljet tuoksuvat vastustamattomalla voimalla. Ainakin mäyräkoirien mielestä.

Miten luontevasti kanssakäyminen naapureiden kanssa onnistuukaan kun on koiria! Yksi jos toinenkin soittaa ja viittoo että tuosta ne ihan äsken menivät, kaikki kolme. Sillä mäyrikset ovat paitsi viisaita, myös loistavia näyttelijöitä. Isännän noustessa ne esittävät olevansa umpiunessa, heti oven kolahdettua hänen perässään ne ryntäävät aamupusuja jakelemaan. Ja sillä hetkellä kun varpaani koskettavat lattiaa ne ovat jo menossa.

Koirat näyttävät että aina kannattaa yrittää sitkeästi, sillä ei sitä ovea kuitenkaan aina muisteta lukita. 

Tärkeintä mitä koirien kanssa olen oppinut on kärsivällisyys, ja taito pysähtyä pienten asioiden äärelle. Niiden kanssa on oppinut odottamaan, jollei sitä kettua tai hirveä löydy tänään, niin sitten joku toinen päivä. Ja jos koira painelee vain pitkin pusikkoja tunteja ja vielä muutaman lisää niin ehkä sen saa kiinni sitten iltahämärissä. 

Siinä odotellessa ehtii tosiaan syventyä moneen pieneen asiaan. Niinkuin sammaleisiin, ötököihin, kuusen neulasiin ja kohmettuviin varpaisiin. Ja perässä kulkiessa oppii puolivahingossa polut ja pusikot, kallionreunat ja suolämpäreet. Sekä tietysti luottamaan että jotenkin ihmeellisesti sieltä ennen pimeää osataan poiskin. Enimmäkseen ainakin.

Ilman koiria tallaisin varmaan aina vain samoja polkuja. Tai makaisin yksin sohvalla, sileän lehden ja reiättömän kaukosäätimen kanssa. 

Koirilla on niin vastustamaton elämänilo ja into ettei sitä katsellessa voi muuta kuin hymyillä itsekkin. Vaikka ne hihnat välillä ovatkin solmussa.