Kävin sitten tyttären luona Tampereella, oikein mukava reissu olikin. Menomatkalla bussikuski viihdytti monenmoisin jutuin meitä matkustajia, me hymyilimme ja vilkuilimme toisiamme vähän hämillisinä. Että mikä se on noin puhelias mies laatuaan, ja ennenkaikkea, sopiiko sen jutuille nauraa vai kannattaako vain tiukasti vahtia maisemia ihan perusilmeellä.

Näin pikkukylästä tulevana kaupungissa oli hauska kävellä ihan vieraana, nimettömänä ja kaikille tuntemattomana. Toki olin asiallisesti pukeutunut, seikka jonka sisko1 halusi vielä kertaalleen sisko2:lta varmistaa ennenkuin salli minut bussiin lykätä.

Eli jos joku sattui näkemään niin olin se vaalea nainen halaamassa lyhtypylvästä, leijonankokoisen kovaäänisen koiran kanssa. Tampereella tuntuu olevan yhtä ärsyttäviä puudeleita kuin täälläkin, en muistanut sitä enkä sitäkään kuinka yksi iso tosiaan saattaa olla enemmän kuin kolme pientä.

Siitä ne urat tiessä. Onneksi tosiaan sattui se pylväs eteen.

Tytär oli tapahtuneen jälkeen senverran tiukkana ettei antanut lupaa lenkittää jellonia kuin yhtä kerrallaan. Ne kun ovat oppineet kenet saa nopeimmin ja varmimmin hereille ja aamulenkille.

Eli jos näitte saman vihreätakkisen kävelevän kaiken päivää edestakaisin niin minähän se. Tytär huomasi nimittäin nopeasti että äidin saa näin kätevästi ulos, pois siivouskaapilta ja lehtipinoilta. Hetken hiljaisuutta ja joutenoloa.

Niin ja se nainen joka risteyksissä neuvotteli hartaasti mihin suuntaan seuraavaksi mennään, tai hiljaa supisi että missähän päin se koti taas olikaan, se tosiaan olin minä.

Yhdessä vaiheessa epäilin hetken että seuraavaksi valjastetaan jo kissakin ulosvietäväksi.

Mutta eikö äitien tehtävä olekkin auttaa lapsiaan? Hyödyntää vuosikymmenten kokemusta luuttujen ja rättien parissa?

Siellä kävellessä mietin kuinka helppo onkaan kulkea vieraana kun itse tietää mikä ja kuka on, mistä on tulossa ja mihin menossa. Edes suunnilleen. Ei tarvitse välittää katsooko vastaantulija kohti, tervehtiikö vai kääntääkö katseensa sivuun. Tai katsoo kuin näkymätöntä.

Mietin sillä muistin kesäisen hellepäivän tyttären parvekkeella. Pitkästä aikaa olimme koolla, iloisella ja kevyellä mielellä pitkän, haikean kevään jälkeen.

Söimme hyvin, nauroimme ja juttelimme. Alhaalta kuului vihainen huuto, "haistaa v***u kaikki!". Pieni, hentoinen, mustiin pukeutunut hahmo porraskivellä. Äänestä päätellen tyttö, kai aika nuorikin.

Tyttö itki, huusi ja kiroili, ääni kimpoili talojen seinissä. Nälkää, tuskaa, vihaa. Särkyvin sanoin, sekavin lausein.

Ihmiset kurkistelivat parvekkeiltaan, vetäytyivät päitään pudistellen syrjempään. Ovessa kulkijat kiersivät kaukaa, ohittivat nopeasti.

Mietin vieläkin joskus sitä tyttöä, sillä minäkin muistan miltä tuntuu kun vastaantulija kääntää katseensa sivuun.

Muistan, vaikken nimetön ollutkaan. Olin vain se äiti jonka poika lähti.

Minun täytyi itse löytää suunta johon jatkaa. Mutta mistä sen voi tietää kuka siihen kykenee, ja kuka taas tarvitsee käden johon tarttua?

Tai edes jonkun joka katsoo suoraan kohti.