Joku oppii ja osaa nopeammin, toinen tokinaisempana vasta kokemuksen kautta. Ja tuppaa silti oppimansa unohtaa, minä ainakin. Varsinkin kun kyseessä on mies.

Meillä on menossa metsästysseuran majaremontti. Kustannuksia jakamassa on kolme seuraa eikä kustannusarvio onneksi ole talkootyön ansiosta kovinkaan suuri.

Yövuorojen takia osalleni jäi vain laskujen hoito. Isäntä toi touhukkaana yhtä ja selitti mitä seuraavien kanssa on suunniteltu kun lisääkin tarvikkeita varmasti vielä tarvitaan.

En ymmärtänyt ensimmäisellä enkä vielä toisellakaan selityksellä. Seurauksena tietysti taas kohtuullisen topakka väittely siitä kelle menee asiat perille ja kelle taas ei sitten millään. Jatkettiin luonnollisesti siitä kuka muistaa mitä on sovittu ja kuka ei koskaan kuuntele mitään.

Lähdettiin koirien kanssa melko vauhdikkaasti lenkille. Ovelta varmistin vielä kahteen kertaan että soppa on valmista kohta, sammuta virta vartin päästä.

Lenkillä ajattelin kuinka viisas yksi työkavereistani oikeastaan onkaan, ja kuinka vähän kerrallaan me muutkin olemme oppineet miten hommat töissä parhaiten hoituvat. Eli palavereissa hän istuu hiljaa hymyillen, nyökyttelee itsekseen ja antaa pomon rauhassa esitellä visioitaan. Ja tekee sitten niinkuin haluaa ja parhaaksi katsoo, ja miten yleensä viisainta onkin.

Joten soitin naapuriseuran sihteerille ja parissa minuutissa sovimme järkevimmän tavan hoitaa laskut.

Toista tuntia myöhemmin, lenkiltä tullessamme, soppakattila kiehui edelleen iloisesti. Yhtä iloisesti totesin kuinka mahdottoman mukavaa on ettei tarvitse olla tässä huushollissa ainoa jolle ei koskaan mene mikään perille.

Sopu ja rauha laskeutui kotiin, ja soppa maistui.