Edelliseen, pakinaperjantain juttuuni, sain aiheen sekä työstäni että muistoista vuosista mamman, isännän äidin, kanssa. Ensi kertaa tavatessamme hän oli karjalaiseen tyyliin puhelias ja välitön, menevä ja tekevä mummo.

Viimeiset muistot hänestä ovat sairaalasta. Silmät olivat jo himmeät, käsi ja olemus pieneksi kuihtuneet, silti rippunen sisua ja luonnetta säilyi lopuun asti.

Me olimme ystäviä, ikäerosta huolimatta. Ilman vuosia ja matkaa hänen kanssaan ei minulla varmaan olisi samoja eväitä työhöni kuin nyt koen olevan.

Täällä kerron lisää mammasta

Niin, ja se konsultti-nimitys. Sen antoi isäntä ja sillä nimellä minut opittiin kylälläkin tuntemaan. Nykyään olen enimmäkseen sihteeri, varmaan siksi että löydän yleensä lukulasit nopeammin ja vastailen koirafoorumeihin isännän sanelun mukaan.  Suunnilleen ainakin.

Miksi sitten haluan puolustaa kirkollisveroa?

Jo pitkään on ärsyttänyt asenne ettei haluta maksaa mistään mitä ei juuri sillä hetkellä tarvita, samalla olettaen että tarpeen vaatiessa palvelut kyllä järjestyvät. Ja viimeisen kimmokkeen antoi sisareni tienpäältä joka ei yhtään ymmärrä miksi joku haluaa niitä veroja ylipäätään enää nykypäivänä maksaa.

Minä, tyttäreni ja entinen mieheni saimme seurakunnalta apua joka auttoi ja kantoi ensimmäisten päivien ja viikkojen yli. Heti eikä vasta virka-aikana, lukuisten soittojen, ihmiseltä toiselle pompottelun ja kalenterin larauksen jälkeen.

Sillä sellaista tuntui olevan tämä paljon mainostettu kriisiapu. Se tuntuu vaativan jotain "isompaa" tapahtuvaksi, ja jonkun joka jaksaa sitä sitkeästi etsiä ja tavoitella.

Pappi tuli heti, kysyi ensin saako tulla, ja toi läsnäolonsa ja nenäliinapaketin mukanaan.

Miksi pitäisi perustaa erikseen ryhmä joka auttaa kun meillä on ammattikunta joka jo työkseen kohtaa kuolemaa ja surevia omaisia? Jolla ainakin meidän, ja monen muunkin kokemuksen mukaan on todella hyvät eväät työhön. Ympäri vuorokauden.

Sillä ettei poika kuulunut kirkkoon ei ollut merkitystä, ei silläkään ettemme halunneet virsiä tai rukouksia. Niistä kysyttiin erikseen, eikä niihin sen jälkeen palattu.

Apua oli tarjolla niin pitkään kuin sen koki tarpeelliseksi, eikä meidän tarvinnut lähteä kotoa minnekään. Diakonissaltakin tuli ensin kirje, vasta sitten soitto.

En minäkään varauksetta hyväksy kaikkia kirkon kannanottoja, mutta toiminnasta jota se ainakin täällä maalla ylläpitää maksan mielelläni.

Isälle seurakunnan pappakerho oli todella tärkeä juttu vuosien ajan. Syy lähteä aamuisin liikkeelle, paikka tavata toisia. He retkeilivät paljon, kuuntelivat esitelmiä ja saivat vieraita, eikä kenenkään uskolla tai sen puutteella ollut merkitystä.

Aikamoinen määrä rollaattoreita ja potkukelkkoja on nytkin aamuisin parkkeerattu seurakuntakeskuksen oven pieleen.

Sille avulle ja tuelle jota me saimme ei voi määritellä hintaa. Koskaan ei voi tietää etukäteen mitä elämä tuo tullessaan, ei sanoa etten minä ainakaan ikinä tarvitse tai käytä..

Niinhän mekin tietysti luulimme.

Sillä etten ennen tarvinnut seurakunnan palveluja, tai en nyt tarvitse, ei ole merkitystä. Maksan mielelläni kirkollisveroa ajatellen että joskus saattaa joku muukin tarvita yhtä kipeästi apua.

Rinnalla kulkijan ja kuuntelijan nyt heti eikä sitten kun terveyskeskus tai kunnanvirasto vastaa, sitten kun kalenteriin sopii ja virka-aika taas alkaa.

Tai ehkä sekään että joku tuli heti ei ollut tärkeintä, vaan se rauha ja voima jonka he toivat tullessaan.

Heillä oli oma, vahva uskonsa, ja meille he antoivat paitsi luvan olla heikkoja myös uskoa ja toivoa huomiseen.

Silloin kun se itseltä puuttui.

Miten sellaiselle voi laskea hintaa?