Oscar-voittajan olo häipyi nopsasti, kiitos maanantaisen tentin. Pari alkukuun iltapäivää istuttiin koulutuksessa, kuunneltiin asiaa ja aika paljon myös sen viertä, luennoitsijaa itseään innostavia juttuja. Sekä kuultiin ettei tulevaa tenttiä tarvitse stressata, se räätälöidään koulutuksen ja työtehtävien mukaan. Läpi se toki täytyy saada jos haluaa todistuksen eli luvan jatkaa työssään.

Ensimmäinen yllätys oli että kysymykset olivatkin kaikille osallistujille samat, toinen että suurin osa käsitteli asioita joita edes annettu kirjaluettelo ei sisältänyt. Jopa sairaanhoitajamme huokailivat raskaasti monistenipun ääressä, meistä muista puhumattakaan.

Tentin jälkeen suututti. Toki kaikki tieto on hyväksi, mutta kai sillä pitäisi olla myös tekemistä arjen ja työn kanssa? Sisältää jotain jolla on työssä käyttöä tai tarvetta, tai vähintään testata aiemmin opitun ymmärtämistä.

Lääkärilatinan tilalla olisi voinut olla kysymyksiä siitä miten jaksaa tunti toisensa jälkeen vastailla täysin muistamattomille asukkaille, tai miten lievittää hätää kun ympäröivä maailma tuntuu oudolta ja tuskaiselta, päässä kiehuu eivätkä jalat millään asetu.

Ehkä niitä vastauksia olisi vaikeampi arvostella.

Eilen olin taas tuomarointihommissa koirakokeissa. Illalla mietin miksi mukavasta päivästä huolimatta olo on alakuloinen. Sitten muistin. Pojan nimipäivä.

Pakinaperjantain haastesanana oli sata sanaa. Aloitin monta kirjoitusta. Ajattelin miten oli sata asiaa jotka jäivät pojalle sanomatta, sata uutta juttua jotka olisin halunnut hänen kanssaan jakaa.

Me keskustelimme ja väittelimme paljon, kyselimme toistemme kantaa ja näkökulmaa. Harrastimme yhdessä, näimme usein.

Sata sanaa, sata asiaa, sata uutista. Kaikki liian myöhäistä jakaa.

Sitten painoin aina palaa tallentamatta-palkkia.

Tänään, Esterin kanssa metsässä, ajattelin että paljon tärkeämpää kuin miettiä sanomatta jääneitä sanoja on muistaa sanoa ne ääneen silloin kun niiden aika on.

Oikeastaan, se onkin paljon vaikeampaa.