Tyttö syntyi reippaasti yliaikaisena, sentään vihdoin ja viimein, kiitos topakan kätilön joka salakuljetti minut saliin. Tuumasi ettei se lääkäri sitten enää kehtaa saarnata luonnonmukaisuuden puolesta kun makaat jo valmiina siellä.
Kehtasi se, saarnata, mutta myönsi sentään kätilön järki-ihmiseksi kun näki vastasyntyneen.

Tyttö tuli maailmaan vauhdilla ja jatkoi samaa rataa muutenkin. Oli kiire kasvaa, nousta ylös ja päästä isoveljen perään.

Vahva tahto sillä oli jo pienenä, työnsi tissinkin sivuun ja pyysi että anna vettä.
Ensimmäisellä luokalla ilmoitti keittäjälle ettei syö lihaa ja vähän isompana kirjoitti topakan kolumnin sanomalehteen. Silloin näet blondivitsejä tuli joka tuutista.
Nyt tyttö myy klapikoneita ja neuvoo miten niitä käytetään.

Alalle tyttö päätyi ihan omasta halustaan, kirjoitti ällät ja lopputyön puutarhapuolelle samana keväänä.
Omasta halustaan reissasi myös Venäjän maaseudulla ja Kreikassa, osti soutuveneen meren lahdelle ja nosti kissan kyytiin.

Luulen että sillä on niin vahva itsetunto että tytöttelijöille vain nauraa, niinkuin me yhdessä omille touhuillemme.
Tosin vähän tuimana tyttö välillä huomauttaa että nuo koirasi voisit kyllä kouluttaa paremmin, omansa kun käyttäytyy kaikin puolin mallikelpoisesti. Jopa kissan nähdessään.
Onhan se iso koira tietysti turvana kaupungissa, vaan luulen että vuosien karateharrastuskin tiukan paikan tullen toimii.

Ihan viime aikoina olen alkanut epäillä että tyttö huolehtii jo minusta enemmän kuin minä siitä.
Joskus kuuluu ihan tuttuun sävyyn että kuule äiti, pitäisköhän sinun tai oiskohan nyt syytä.

Katselin uutisista panssarivaunuja, palavia taloja ja sotilaita Ossetiassa.
Äitejä jotka lapsiaan sylissä puristaen seisoivat odottamassa kyytiä turvallisempaan paikkaan.
Tummatukkaista pientä tyttöä joka ihmetellen katseli itkevää äitiään.

Tuntuu pahalta ajatella sitä huolen ja hädän määrää, niitä äitejä ja lapsia.
Tulevaisuutta ja rauhaa joka heiltä vietiin.

Niin montaa asiaa pitää ihan itsestään selvänä, täällä hyvinvoinnin keskellä.
Ja yhälailla ajattelee ettei kuitenkaan pystyisi heitä mitenkään auttamaan tai tämän maailman sotiin ja kurjuuteen vaikuttamaan.

Muistan tytön vaaleat kiharat ja pulleat käsivarret, topakan pienen leuan ja rimpsumekon, hersyvän naurun ja ilon.
Miten nämä maansa järjettömiin sotiin ja kurjuuteen ajavat päättäjät saisi näkemään ja ymmärtämään sellaisen kuvan arvon?
Tai oikeastaan, jokaisen meistä.