Vuodatus tuntuu tänään tavallistakin hitaammalta, hallintasivuille pääsy oli liki mahdotonta.

Kokeillaan silti sillä pää on parin päivän reissun jälkeen ajatuksia täynnä.

Tosin niistä suurin osa vasta kotiin paluun hetkiltä.

Eli ajeltiin Länsi-Suomessa, Lietoon ja monen mutkan kautta takaisin. Tässä kuva matkalta, piipahdimme myös Alpo Jaakolan patsaspuistossa.

 

1794341.jpg

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Illansuussa, ensimmäiseksi kotiuduttuani, käytin koirat lenkillä. Ne ainakin olivat ikionnellisia saadessaan taas emännän kotiin.

Isännän ilo hyytyi kun samantien aukaisin kaikki ikkunat ja takaoven.

 

Jokaikinen kerta palatessani jostain meillä käydään saman kaavan mukainen riita. ”Mitäs kautta ajoitte?”

No, Kärkölän ja Forssan kautta.

”Sittenhän te ajoitte xxxxxx läpi?”

No, ei kyllä ajettu sitä kautta.

”Ja ihan varmasti ajoitte, mistäs muualta te olisitte voineet mennä?”

Tänään vastasin että ihan sama mistä me ajoimme, ne paikkakunnat mitä minä luettelen eivät kuitenkaan ikinä kelpaa. Ja en minä pelkkiin tienviittoihin syvenny, on sitä katseltavaa muutakin.

Isäntä lähti ovet paukkuen, taas kerran.

 

Jokaikinen kerta ihan samat kinat.

Ihan naurettavaa vaikkei kyllä nauratakkaan. Miten voisimme ikinä edes asua yhdessä kun toinen tuulettaa niin että toisen hampaat kalisevat ja housunpuntit lepattavat?

Toisaalta, on kai niitä pätevämpiäkin syitä elää erillään. 

 

Ihan täsmälleen sama tilanne kuin lasten tullessa kotiin hoidosta tai koulusta. Pää uusia asioita täynnä, väsyneenä ja ainoana toiveena kunnon rutistus.

Sitten aletaan tenttaamaan täysin joutavan päiväisiä. Kiukkuiseksihan siitä vain tulee.

Tämäkin olisi pitänyt hoksata aikoinaan.

 

Serkku perheineen oli muuttanut parinkymmenen vuoden jälkeen takaisin Suomeen, kuopus reilun kuukauden vanha. Eli rotinoilla käytiin.

Mielenkiintoista olikin kuulla miten maa on muuttunut tällä välin, ja saada myös vahvistus sille epäilylle ettei missään muualla niin pilkun tarkasti noudateta ja tulkita EU.n säädöksiä kuin täällä.

Piiloudutaan pykälien taa ja vaaditaan paperia toisensa perään, yksi neuvoo yhtä ja toinen toista.

 

Mikä reissussa ilahdutti oli ystävällisyys, meni minne tahansa oli vastassa iloisia ja hymyileviä kasvoja ja hyvää palvelua.

 

Olen aina pitänyt vauvoista ja pienistä lapsista, hoitanutkin joskus hetken työkseni. Niin piti myös poika joka katsoi kaikissa sukujuhlissa pienten perään. Vapaaehtoisesti ja mielellään, kun tahtoi muutaman omankin saada.

Pojan kuoleman jälkeen yritin kertoa tyttärelle ettei hänen missään tapauksessa tarvitse yrittää korvata tai täyttää niitä toiveita, odotuksia ja haaveita joita meillä oli pojan suhteen, lapsenlapset yhtenä niistä. Vävy kun ei niitä missään tapauksessa halua.

 

Vauva oli ihana, tottakai. Mutta samalla kun olen surrut pojan menetystä ja hyväksynyt sen, olen myös hyväksynyt kaiken sen muun mikä hänen myötään meni.

Lapsenlapset yhtenä niistä asioista.

Vain pienen, ohimenevän hetken tunsin haikeutta. Vauvan tuoksu on niin ihmeellinen.

Kyllä suvussa pieniä riittää, ja minulla töissä halattavia mummoja.

 

Tänään poimin metsävadelmia, Esteri tapansa mukaan jaloissa odottamassa niitä matoisia. Molemmille löytyi runsaasti herkkuja.

Niin löytyi myös käärmeitä, parhaimmillaan rinteessä oli kolme yhtäaikaa näkyvissä. Ikinä ennen en ole nähnyt näin paljon käärmeitä, laskemisen lopetin jo aikoja sitten. Tosin osa on ollut vaskitsoja, komeita kyllä nekin.

Eipä kyllä muista isäntäkään vastaavaa vuotta.

 

Metsästysseuran kesäkokouskin meni jo rutiinilla, sain jopa koottua omat sivut seuran kuville.

Parhaillaan pähkäillään porukalla miten osattaisiin kauniisti sanoa 80-vuotiaalle innokkaalle metsästäjälle että muita alkaa jo hänen aseen käsittelynsä ja seuransa hirvittää. Intoa riittää vaikka liikkuminen on huonoa eikä muistikaan oikein enää pelaa.

Luopumista on niin monenlaista, eikä se koskaan taida olla helppoa.