Yhtenä päivänä pysähdyin katselemaan pilviä.

Hetken, edes pienen, halusin uskoa satuihin.
Muistikuvissa kulkivat ne kaukaiset illat kun lapset olivat vielä pieniä, tiukasti kainalossa maaten kuuntelivat silmät jännityksestä ymmyrkäisinä Pessiä ja Illusiaa.
Ja monia muitakin satuja.

Ne kirjat ovat kaikki tallella.
Joskus kuvittelin lukevani samat sadut pojankin lapsille.

Hetken halusin uskoa satuun, siihen jossa kaukana, pehmoisten pilvien ja lämpöisten tuulten mukana kulkevat poika ja pappa. Yhdessä.
"Katos poika miten venka tuokin eläin on, ja tuo! Kyllä maailma on sentään metka paikka, eiköhän katella lisää!"
Ja he jatkavat matkaa, kohti uusia ihmeitä.
Iloisina, nauraen ja hassutellen.

Illalla kävelin hautausmaalla, yhdessä vanhan tuttavan kanssa.
Katselimme vuosilukuja kivissä. Uusia hiekkakumpuja, valkoisia ristejä ja kuihtuvia kukkalaitteita.
Hänen poikansa kuolemasta oli jo neljä vuotta.
Naapurin pienen haudalle nurmi oli vasta kylvetty.

Miksi, hän kysyi, tiedätkö vieläkään miksi?

Poika syntyi hellekesän päätteeksi, rajun ukonilman aikaan.
Meillä on kuvakin siitä loistavasta sateenkaaresta joka iltapäivällä hehkui taivaalla, siinä melkein pihapiirin päällä.
Poika lähti kirkkaana, helmikuun aurinkoisena aamuna.
Hänen aarteensa, sateenkaaren päänsä, se oli jossain muualla.
Täältä sitä ei löytynyt.

Miksi?
Luulen tietäväni.
Mutta ei siihen ole sanoja, ei yhtä eikä kahta valmista vastausta.

Ei niitä sanoja ollut pojallakaan.