Sukelsin eilen vaatekomeroon paniikinpoikanen helmoissa. Tytär ja vävy olivat juuri lähdössä kirkkoon, ystävien vihkiäisiin. Kirkko on ihan vieressä joten aikaa oli reilu vartti. Naps, kengän nauha poikki!
Lenkkareista tilalle? Vai maihareista? Hienon puvun kanssa?

Komeron uumenista käteen sattuivat vuosia sitten sinne varastoidut siskonmiehen lähes käyttämättömät juhlakengät.
Täydellisen istuvat.
Mikä onni!
Siis äiti, joka aikoinaan opetti että aika tavaran nautitsee, kaikelle löytyy varmasti joskus käyttöä.
Kestää vain sen kaaoksen ja tavaramäärän sitä odotellessa.

Olisipa se onnen kanssa muutenkin näin helppoa. Senkun sukeltaisi ja nappaisi kiinni.
Mutta sanontahan kuuluu ettei onni tule etsien vaan eläen.

Pihlajan huumaava tuoksu lenkkipolulla, pionin pullea nuppu kotipihassa, kukkiva kielorinne metsän rajassa.
Tyttären hymy, vahvat sormet hartioissa, vaaleat kiharat sinisen samettitakin kauluksella.

Poika kirjoitti kerran ettei onni ole mikään pysyvä olotila vaan juuri näitä pieniä onnen hetkiä ja välähdyksiä välillä hyvinkin tuskallisten elämänvaiheiden keskellä.
Kykyä nähdä ja kokea ne tässä ja nyt, iloita siitä mitä on saavuttanut kuin myös hyväksyä se minkä mahdottomaksi tavoitella tietää.

Ihan samoin on surun kanssa. Ei sekään ole aina pysyvä olotila vaan haikeita pieniä hetkiä, välähdyksiä ja viiltoja keskellä tasaista arkea ja tavallista elämää.

Ennen olisin sanonut epäröimättä olevani onnellinen.
Nyt ajattelen kuten poika, ymmärrän mitä hän tarkoitti.

Onni ja suru, ne kulkevat niin kovin lähekkäin.
Ilman toista ei toinenkaan koskettaisi niin syvältä.