Varovainen koputus ovella, empivä sisääntulo, välttelevä katse. Naista hävetti selvästi, ei tiennyt miten olla ja aloittaa. Saara oli tavannut monta samanlaista, huolissaan ja arjessaan ympyrää kiertävää, väsynyttä ihmistä.

Tämän hän osasi. Lämmin, rohkaiseva hymy, rauhallinen ja vakuuttava puhetapa, varmat sanat. Hän saattoi valaa uskoa ja toivoa, kehoittaa toisen ottamaan elämästään kunnon ote, hellittämään ja helpottamaan. Olemaan välillä itsekäs.

Seuraavan naisen katsekin oli hänelle tuttu. Itsevarma, valmiiksi epäuskoinen, melkein ivallinen. No, anna tulla! 

Pelkistä vaatteista ja sormuksista hän tiesi jo paljon, kynsistä näki ettei niillä lasten vaippoja vaihdeltu. Muisti hän tuon itsevarman ilmeen, muisti miltä tuntui kun maailma oli avoinna ja kaikki mahdollista. Helppo oli tämäkin asiakas vakuuttaa, mielellään maksoi mitä hän pyysi.

Nuoren naisen katse oli vetoava, posket punaiset, kädet hermostuneet. Katso, kerro, onhan kaikki hyvin, tuleehan meistä pari?

Saattoi toki tulla, mistäpä näitä tiesi. Helppoa tietä hän ei voinut luvata, ei noin epävarmalle suhteelle, keskentekoiselle. Saattoi sentään katsoa pitemmälle, kauemmas elämään. Kyllä, varmasti, sitten joskus, ajallaan.

Saara ehti jo ajatella ettei päivän viimeinen asiakas tulisikaan, ehti jo mielessään laatia ruokalistaa ja kauppalappua. Tuli sittenkin.

Niin sinähän olet paitsi ennustaja myös selvännäkijä ja meedio? Olen niin monta vuotta surrut ja tuntenut syyllisyyttä, tulkinnut unia ja viimeisiä kuukausia, masentunut ja murehtinut. Saatko hänet kertomaan mitä tein väärin, mitä jätin tekemättä tai olisin voinut tehdä toisin?

Saara katseli ensin pitkään pallosta heijastuvaa kuvajaista. Antoi sitten kuvien palata mieleensä, kuvien ja muistojen.

Lopulta hän avasi silmänsä, otti laatikosta lipun ja antoi sen naiselle.

Mitä? Menolippu? Elämään, huomiseen?

Saara nyökkäsi. Kyllä, muistoilla on sijansa ja paikkansa, mutta niin on elämälläkin. Meille on vain yhdensuuntaisia lippuja tarjolla.