Eilen istuimme iltapäivän koulutuksessa, aiheena työhyvinvointi ja salassapito. Yövuoron ja vain kolmen tunnin unien jälkeenkään ei tarvinnut yhtään kertaa haukotella tai vilkuilla kelloa. Kun kouluttaja hallitsee täysin aiheensa, pystyy puhumaan ilman kalvoja ja papereita, suoraan ja ymmärrettävästi, keskustelemaan ja vielä sopivasti provosoimaankin on se jo kunnioitettava saavutus. 

Hänen mielestään nykyisin liikaa pistetään työelämän syyksi. Väsymys, paha olo, sairastelu, huonot ihmissuhteet tai yksinäisyys eivät kaikki voi johtua ainoastaan vaativasta ja raskaasta työstä. Myös sillä miten  vapaa-aikansa viettää ja itsestään huolehtii on suuri merkitys. Sekä tietysti omalla asenteella, itsetuntoa ja suvaitsevaisuutta toisia kohtaan hän myös peräänkuulutti. 

Virkistävä oli hänen vastauksensa kysymykseen miten ärsyttävän työkaverin kanssa voi tulla toimeen. Hän kehoitti tuulettamaan kerralla kaikki ulos, vaikka riitelemään kunnolla jollei muu auta, kertomaan suoraan mikä toisen kanssa työskennellessä hiertää. Mielenkiinnolla odotan iltaa ja taas töihin menoa, kuinka raikkaalta mahtaa ilmapiiri tuntuakkaan. Olisikohan meistä naisista tähän vai jäisikö jäytämään vielä pahemmin kaikki se mitä toinen latasi tulemaan?

Salassapito on varmasti tärkeä asia, tuntuu vain että sen kanssa on menty jo liiallisuuksiin. Mehän emme saa kertoa edes ketä hoitokodissa asuu tai kuinka he voivat, kysyy sitten entinen naapuri tai tuttava. Sääntöjen mukaan kun kylillä mummo kysyy minulta voisiko hän tulla katsomaan tuttavaansa vai onko tämä vielä sairaalassa täytyy vastata vain että käy paikan päällä. Mummo sitten potkuttelee rollaattorin kanssa meille, sieltä toiseen suuntaan sairaalalle jossa ehkä kuulee ettei ole täälläkään. Missä, sitä täytyy kysyä omaisilta, tavoittaa heitä tai ei. 

Muuten mitään mainittavaa ei ole tapahtunut. Lunta tuli muutama sentti joten kaikki vapaat ovat menneet metsässä koirien kanssa. Lumen ansiosta näkee kuinka täynnä elämää metsä on. Tai tyhjä, parin ison ilveksen pyörähdyksen jälkeen.