Lapsena maalla hautasimme juhlavin menoin jokaisen kuolleen eläimen, oli se sitten lintu, kani, kissa tai vasikka. Karjaportin auton pyörähdys pihassa kuului arkeen. Vain hevosista luopuminen otti koville, isälle varsinkin.
Hautajaiset kylällä olivat isoja ruokapitoja, lapsenkin elämään kuuluvia tapahtumia. Vanhat ihmiset puhuivat kuolemasta ja sen tulosta avoimesti, meidänkin kuultemme.

Hautaustoimistovuosina oli viimeistään pakko oppia puhumaan kuolemasta, kaikesta siihen liittyvästä. Ja kuuntelemaan, sitä ennenkaikkea. Käsittelemään näitä asioita.
Pyyhin pölyjä arkuista, ompelin paitoja, tilasin hautakiviä. Viikottain puhuin patologin, seurakunnan kanslistin tai puutarhurin kanssa.
Ei työasioita voi hoitaa monimutkaisin, kaunistelluin kääntein, kyllä asioista oppi äkkiä käyttämään niiden oikeita nimiä.

Havahduin yhtenä yönä huomaamaan ettei asukkaistamme kukaan, pitkään aikaan, ole halunnut puhua kuolemasta mitään. Ehkä kaikki ovat nyt parempikuntoisia, enemmän elämässä ja huomisessa kiinni.
Ajatukset kuolemasta, toiveesta nukkua jo pois, kaipaavat kuuntelijaa, valvottavat öisin.
Ei ihmiselle jolla on vuosikymmeniä takanaan 80 tai 90 voi sanoa että älä nyt tuommoisia, ethän sinä vielä.
Tuntuu kuin moni näitä miettiessään tietäisi kohta lähtevänsä, usein niin käykin.

Metsästän itse, hirviä ja pienpetoja. En saaliin takia vaan siksi että toivoisin mahdollisimman harvan menehtyvän hirvikolarissa. Ilolla seuraan miten metso- ja pyypoikueet varttuvat, jäniskanta voi hyvin.
Luonnon kiertokulkuun kuolema kuuluu muutenkin luonnollisena osana.

Lähivuosien luonnonkatastrofit, Jokelat ja muut suuronnettomuudet ovat ehkä opettaneet meidät muutenkin puhumaan kuolemasta, tuoneet sen lähemmäs jokaista.
Mitä se muuttaa vaikka puhuisimme kuolemasta kuinka luontevasti, arkisesti tai julkisesti tahansa ?
Kai tässä kuitenkin elämästä loppujen lopuksi on kyse.

Miksi ajattelen nyt kuolemaa?
Tapasin pitkästä aikaa kirjastossa tutun vuosien takaa. Hän kyseli kuulumisia, varsinkin miten lapset voivat.
Pakkohan se oli kertoa. Kuollut, poissa.
Sanat loppuivat siihen, molemmilta.

Mitä sen oikeastaan oli väliä? Näin ja tiesin ihan tarkkaan mitä hän halusi sanoa, hän miltä minusta tuntui.

Miksi kuolema ja siitä puhuminen oikeastaan pitäisi edes arkipäiväistää, opetella puhumaan tai käsittelemään sitä sen ihmeemmin?
Ehkä kuoleman kuuluukin pysäyttää, järkyttää, havahduttaa, ravistella ja satuttaa.
Ehkä elämän arvon ymmärtää vasta sen rajallisuuden tajutessaan.

Ei kuolemassa ole mitään pelättävää, pelottavaa tai pahaa.
Elämä minunkin poikaani satutti eikä kuolema.